Papin rouva: XXV luku

XXIV luku XXV luku
Papin rouva
Kirjoittanut Juhani Aho
XXVI luku


– Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon, jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian naurettavaa! ... ja nyt on tämä lopussa.

Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui.

Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan tieheni!

Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta, haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua tummapohjaisiin tunnelmiin ... ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä viisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri?

»Mennään sitten maata koko komppania!» Menkää jumalan nimessä ja nukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni, lisääntykää ja täyttäkää maa!

Hän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti uudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli esitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan.

Mutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin liian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden totta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia ja kirjainsa kansia.

Itselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan platoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella ajatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut järkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa ne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun pitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes hänen sormenpäitään suudella!

Mutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt tuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä se tapahdu hänen tahdostaan.

Se alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan, laitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja istuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa.

Olkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani on täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta kuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen tähtensä juuri täytyykin minun peräytyä!

Hän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä kehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin Elliä kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi eroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä työ, jos hän menisi nyt kohta?

Ja jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä tuttaviaan.

Aamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin vähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois talosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja ilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen tunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi pitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht’äkkiä itse ratkaista kaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat olivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma siitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan, ettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä ne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli voinut niiden valtaan antautua!

Olisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin oli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko elämänsä tähän rakkauteen ... sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä niin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta, miten tämä yht’äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla, että olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja se uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin elävästi oli kertonut.

Mutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa häntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi hän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: »Mutta mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän hänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen kanssaan Amerikkaankaan paeta!»

Vaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän muuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan. Mutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin kovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan päinvastaista kuin eilen... Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä ole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin voinhan jotain keksiä ja kirjoittaa... Kirjeessä se käy niin paljoa helpommin.

Mutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi teeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää... Oli kuitenkin ikuinen onni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä toverinani, ainainen hauska ystäväni...

– Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa.

Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista, iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja liinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta, suuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin.

Ei otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän täällä ... sydänmaassa ... koko kesää...? Ihastunutko johonkuhun sinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin... – Oo, Oo! – Vai ei kuitenkaan? No, hyvä sitten! – »Panet siis pillisi pussiin, ja tänä iltana lähdetään ... eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen hauskalta ... me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.»

Hänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien sadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin yhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen ottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa kuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu olevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun toiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi hauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa!

– Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista hänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta.

– En, en!

– Saammeko olla aivan varmat, että tulette?

– Saatte olla!

Se oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan hänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas muisti, minne hän oikeastaan ajoi.

Mutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään hellämielisyyttä ja peräytymistä.