Papin rouva: XXVII luku
| XXVI luku | XXVII luku Papin rouva Kirjoittanut Juhani Aho |
Papin rouva |
Olavi istui perässä, pastori hänen kirstullaan alahangoilla ja Elli keskellä venhettä.
Tuuli oli kylmänlainen pohjatuuli, taivas kirkas ja järven selkä tummansininen. Saarien rantakoivut notkistuivat ohi kulkiessa, puistelivat tuimasti latvojaan, ja kaikki tämä muistutti Elliä niin elävästi siitä illasta monta vuotta sitten, jolloin Olavi oli mennyt ja hän paennut koivulehtoon itkemään, kun pohjatuuli puhalteli. Sekö sitten nytkin jäisi viimeiseksi muistoksi hänestä? Ja uudelleen tulisi alkamaan sama elämä, joka silloin oli alkanut? Eikä saanut edes uhkaa mielessään syntymään, eikä heräämään etäisintäkään toivoa. Jos saisi edes kuolla pois, jos venhe kaatuisi tähän selälle ja he kaikki hukkuisivat ... tai hän vain hukkuisi ja muut pelastuisivat... Mutta sitten tuli toivomus, joka samassa kuitenkin kauhistutti häntä niin, että häntä pudistutti kuin horkassa... Hän oli kuin tietämättään ajatellut, että jos pastori hukkuisi ja hän Olavin kanssa pelastuisi. Mutta mitä minä ajattelen? huudahti hän itselleen. Vieläkö sekin kaiken muun lisäksi, että minä saatan sellaista toivoa? Ja paetakseen itseään hän pakottautui kuuntelemaan, mitä ne puhuivat tuolla hänen takanaan.
Ne keskustelivat tyynesti ja rauhallisesti ja tuntuivat yht’äkkiä tulleen erittäin hyviksi ystäviksi. Mistä se nyt oli tullut tuo hellyyden puuskaus Olavin puolelta? Olavi puhui niin suurella innolla, kuin asia olisi ollut hänen omansa, että pastorin pitäisi hakea isompaan ja parempaan paikkaan, lähemmä muuta maailmaa, jonnekin rautatien varteen. Silloin tällöin voisivat he sitten pistäytyä Helsinkiin, ja Elli rouvalle se varmaankin olisi paljoa hauskempi.
– Mitäs sinä, Elli, arvelet? Pitäisikö meidän hakea pois täältä? kysyi pastori kääntyen taakseen.
– En tiedä, sanoi Elli.
– Sinä istut siellä niin piilossa ... nouse tänne minun viereeni, on tässä sijaa kirstun kannella meille molemmille.
– Istuhan vain ... kyllä minun on hyvä täälläkin.
Sen enempää hänestä välittämättä jatkoivat he taas jutteluaan. Pastori oli nähtävästi innoissaan saadessaan hänet kerrankin noin häiritsemättä ja kokonaan haltuunsa. Eikä hän lakannut päivittelemästä, että kun sinä kuitenkin nyt menet ... enhän minä sitä ollenkaan osannut ajatella ... vaan minä en laske sinua laivaan, ennenkuin lupaat ainakin jo ensi kesänä tulevasi takaisin. Elli säpsähti. Lupaisiko hän? Ei luvannut, ei sanonut voivansa ainakaan vielä sitä määrätä ... »tämmöinen lentävä lintu kuin minä ei koskaan tiedä, minne hän milloinkin...» – »Eihän sitä, eihän sitä», myönteli pastori, »vaan olisi se kuitenkin soma, jos tulisit».
He tulivat väylälle, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Laskettiin maihin pienen kivikkosaaren niemeen ja alettiin odottaa. Elli istui muista vähän loitommalle, tyyneen puolelle, missä sileä takalaine aina tuon tuostakin rantaa nuolaisi, ja ainaisiksi ajoiksi painui tässä hänen mieleensä, muistoksi kaikista hänen pettyneistä toiveistaan, aava ulappa, valkea merimerkki, joka paistoi huikaisevan kaukana siintävien selkien perällä, ja etäiset maanselät hienosti kaareutuvina viivoina. Sillä sinnehän ne hänen kanssaan tulevat katoamaan myötätuulen vieminä.
Olavi ja pastori istuivat venheen luona ja puhuivat metsästyksestä. – »Kun et olisi niin kiirettä pitänyt», sanoi pastori, »niin olisi tultu pian jäniksiä ampumaan tänne näihin saariin.» Ja sitten hän tuntui päivittelevän, että kun ei tullut otetuksi mukaan edes kahvineuvoja ... olisi tässä näytty ennätettävän vielä pannukin kiehauttaa ja juoda erokahvit.
Mutta taas tuli Ellille halu vielä vähän aikaa olla hänen seurassaan. Hän nousi, katkaisi muutaman kukan nurmikoita ja istuutui heidän luokseen. Ja nyt näytti Olavikin ystävällisemmältä, kääntyi hänen puoleensa ja katseli häntä, niinkuin näytti, lempeästi ja surullisesti, niinkuin olisi katunut, tahtonut lohduttaa, sanoa jotain, joka oli hänen sydämellään.
– Saanko tuon kukan? kysyi hän ja ojensi kätensä.
– Mitäpä te sillä, – mutta antoihan Elli sen kuitenkin.
Pastori oli poistunut vähän matkan päähän laivaa tähystämään. Silloin Olavi sanoi:
– Elkää olko niin surullinen ... antakaa minulle anteeksi, minä pyydän.
– Mutta miksi te menette? – Olavi ei ennättänyt vastata, kun pastori huusi:
– Nyt se tulee!
He kääntyivät katsomaan ja näkivät laivan, joka juuri ilmaantui niemen takaa. Sitten sanoi Olavi, ennenkuin pastori ehti tulla:
– Unohtakaa minut, minä en ansaitse, että minua muistelette.
Ja hän tunsi sen sillä hetkellä, hän oli omasta mielestäänkin menetellyt niin väärin, ettei hän ansainnut. Mutta Ellistä se oli vain uusi todistus siitä, että Olavi ei häntä rakastanut.
Se, mikä sitten tapahtui, oli taas kuin unennäköä, sellaista, joka ei haihdu herätessä, vaan jää niinkuin jotkut kamalat lapsuuden painajaiset elämän ajaksi mieleen.
He soutavat väylälle, pastori heiluttaa hattuaan ja laiva, joka yhä lähenee ja suurenee lähetessään, viheltää vastaukseksi. Ellistä tuntuu, että se ilkkuu hänelle ja että piipusta nouseva savu liehuu kuin riemuissaan jostakin.
Kannella tuolla ylhäällä seisoo laivan käsipuita vasten nojaten joukko naisia ja herroja. Olavi on noussut seisomaan, hän heiluttaa heille hattuaan, hänen silmänsä säteilevät, ja hän näyttää kuin tähtäävän jotakuta.
– Päivää, herra Kalm! huutaa heleä naisen ääni. Tulittepahan te!
– Miksen olisi tullut, kun lupasin, vastaa Olavi.
Laiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan, samassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat laivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä naisääni huutaa taas:
– Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm!
Ja Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään. Samassa nakataan nuora irti, venhe sysätään ulos laivasta, kone alkaa käydä ja laivan sivusta ruiskahtaa likaista kuumaa rasvavettä venheeseen, jonka propellista pursuava virta työntää armottomasti jälellepäin.
Venhe kääntyy niin, että Elli voi katsoa jälelleen. Hän näkee Olavin peräkannella, suuren iloisen ja nauravan seuran ympäröimänä. Ja taas siellä keikkui se neiti ensimmäisenä hänen edessään. Laiva poistuu poistumistaan, Olavi ei katsahdakaan tänne, hän kai jo on kokonaan unhottanut. Mutta yht’äkkiä hän astuu esiin, nostaa hattuaan ja tempaa sitten nenäliinansa. Muutkin sieltä huiskuttavat, ne vieraat, se neitikin liikuttelee päivävarjoaan. Pastori huiskuttaa vastaan.
– Huiskuta sinäkin, Elli! Etkö näe, kun ne kaikki huiskuttavat.
Elli ei kuitenkaan saa kuin pari kertaa kättään nostetuksi ja lasketuksi. Hänestä näyttää, että niistä muutamat tuolla ovat ottaneet kiikarinsa ja että ne häntä tähystelevät. Hänen täytyy kääntää pois päänsä laivasta, hän ei kärsi nähdä sen poistuvan, ja samassa kääntyy venhekin kotiin päin, Tyynelän lahtea kohden.
Kun he olivat vähän matkaa soutaneet ääneti, sanoi pastori yht’äkkiä:
– Kylläpä minä nyt alan ymmärtää, minkä tähden sillä oli semmoinen kiire. Näitkö sinä sen neitosen, joka otti vastaan Olavin tavarat?
– En.
– Etkö nähnyt ... se, jolla oli se pieni punainen hattu ... sepä oli vasta vähän nätti tyttö ... kylläpä vain se taisi olla syynä koko lähtöön... Katsopas poikaa, kun ei siitä virkkanut mitään... Mutta yksi se jäi kuin reen sisälle ruikuttamaan. Eivätpähän onnistuneet sen pappilan Liinan puuhat vielä tänäkään kesänä, vaikka koetin minä olla puhemiehenä ... puheskeli pastori meloessaan venheen perässä.
– Vai koetti se pastori olla rovastin röökinän puhemiehenä, naurahti renki kokkatuhdolta.
– Koetinpa koetin, mutta eihän se silloin auta, kun on toinen jo kierroksessa.
Ellin täytyi äänetönnä, jäykistyneenä kuunnella heidän puhettaan ja ponnistaa kaikki voimansa estääkseen itseään itkuun purskahtamasta.
Illalla tapasi Elli itsensä nuottakodan luota pitkältään, otsa vasten kylmää kalliota.
Hän oli vielä kerran tehnyt tilin elämästään ja katsellut vielä viimeisen kerran ulos maailmaansa, joka oli menetetty, suljettu, ja kaikki toiveet haihtuneet. Iäti tulevat laivat kulkemaan tästä ohi, aina laineet loiskimaan hänelle kolkkoa toivottomuutta ja elämän onttoutta. Ja ajatellessaan sitä ja nähdessään auringon kimalluksen veden pinnalla purskahti hän viimeinkin kyyneliin ja itki niin, että kivi kostui. Hän aikoi riuhtaista itsensä irti, tunsi ylpeytensä kuiskuttavan korvaansa, että hänen täytyisi nousta ja kukistaa tunteensa. Mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella ... mitä se merkitsee, jos hän on nöyrtynyt, jos hänet on petetty ja hyljätty... Eihän se ole mitään sen rinnalla, ettei taas ole ketään, jota saisi rakastaa ja joka hänestä välittäisi.
Ei hän enää syyttänyt itseäänkään niinkuin eilen. Olihan hän silloin ajatellut, että kaikki olisi voinut muuttua, jos hänen ennakkoluulonsa eivät olisi olleet tiellä, jos hän olisi tarttunut elämänsä ohjiin ja yhdellä iskulla ratkaissut kaikki. Mutta eihän hän ollut saanut siihen tilaisuutta ja eihän sekään enää olisi auttanut. Sillä eihän se hänestä välittänyt ja rakastihan se ehkä toista. »En mitään minä ole hänelle, hän inhoo, ylenkatsoo, nauraa minua ja kertoo minusta jollekin taas, niinkuin minulle kertoi muista.»
Mutta ei hän kuitenkaan voinut tuomita Olavia siitä.
Ei vihata häntä, ei katkeruudella ajatella eikä lakata häntä rakastamasta. Vaan aina tulee hän häntä mielessään pitämään, aina antamaan haavan vuotaa, kunnes veri on kuiviin juossut.
Hän nousi ylös, kuivasi kyyneleensä ja nousi pihaan. Ruis alkoi jo kellastua ja oli mennyt lakoon paikoitellen. Metsä ja talo seisoivat mustina ja syksyisinä kajastavaa pohjoista taivaanrantaa vasten. Alkaa taas syksy, tulee se talvi...
Hän tuli verannalle ja meni siitä ylisille. Siellä hän keräsi kaikki, mitä oli Olavista jälellä ja muistutti hänestä: muutamia paperipalasia, puoleksi tyhjennetyn paperossilaatikon ja tulitikkukotelon, jota hän oli käyttänyt. Hän aikoi ne heittää uuniin, mutta kätki ne sitten ja pisti mukaansa. Hän tahtoi nyt säilyttää kaikki, haki käsiinsä kirjeen, jonka Olavi oli lähettänyt hänen miehelleen, ja otti talteensa vavan, jolla Olavi oli onkinut.
Puutarhasta hän löysi kiikkulaudalta kepin, joka Olavilla aina oli ollut kädessään, kun he siinä istuivat, ja jolla hän piirteli kuvioita käytävän hiekkaan. Tuon viirun oli hän vetänyt silloin, tuon taas silloin.
Oli jo melkein pimeä, ensimmäiset syystähdet tuikkivat jo kelmeästi taivaalla. Ikkuna rasahti saranoillaan ja hän säpsähti, niin että oli parkaista.
– Oletko sinä siellä, Elli ... mikset tule jo nukkumaan?
Hänen miehensä seisoi haukotellen ikkunassa ja oli jo riisuutunut.
Hänenkö luokseen! Hänenkö kanssaan taas vanhaa elämää aloittamaan Miksei mieluummin lopettaa kerralla kaikkea, pelastua, paeta, juosta vaikka järveen...?
Mutta hän tunsi, että hänen voimansa tälläkin kertaa hänet pettävät. Ja kun pastori yhä seisoi ikkunassa odotellen ja uudisti kehoituksensa, nousi hän ja meni runneltuna, uupuneena ja melkein tiedotonna, horjuvin askelin huoneeseen.