Papin rouva: XVII luku

XVI luku

XVII luku Papin rouva Kirjoittanut Juhani Aho

XVIII luku

Kun Olavi turhaan odotti Elliä takaisin tulevaksi verannalle, otti hän hattunsa ja lähti maantielle päin kävelemään. Pitkän matkaa hän astui kiivaasti voimatta mitään ajatella ja mistään tehdä selkoa itselleen. Tultuaan muutamaan tienhaaraan poikkesi hän maantieltä ja jatkoi matkaansa tuntematonta metsäpolkua, joka vei ensin koivikon läpi, sitten laskeutui alankoon, nousi niityn päitse kankaalle ja päättyi veräjään ahon aidan takana, jonka liepeessä oli pieni mökki. Hän aikoi nousta aidan yli, mutta jäikin sen selälle istumaan. Vasta siinä hän sai alempana olevan metsän yli katsellessaan ja yörastaan laulua kuunnellessaan selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Olihan se tullut niin äkkiä ja sellaisella voimalla, ettei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka se oli käynyt. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista tunnetta. Se erosi niin kokonaan siitä, mitä hän tähän saakka oli kokenut ja mistä hän jo aikoja sitten oli saanut tarpeensa. Tässä oli jotain muodotonta ja salaperäistä niinkuin tuossa kesäyössä, joka häntä ympäröi. Oli kuin kulkisi hän jossain kielletyssä satujen lumotussa puutarhassa, missä väijyvä vartia voi piillä joka kiven ja kannon takana, mutta jossa kuitenkin saa liikkua vapaasti ja häiritsemättä. Sydäntä ahdistaa joka askeleella, mutta ei kuitenkaan malta kääntyä takaisin. Ja miksi pitäisi kääntyä? Eikö hänellä ole siihen yhtä paljon oikeutta kuin muillakin? Hänhän se on, joka rakastaa, ja häntähän rakastetaan... Hän muisti eilisen ja tämänpäiväisen mielentilansa eikä voinut enää käsittää, kuinka oli niin voinut sen valtaan joutua. Mistä hän oli saanut ne epäilyksensä? Kuka sanoi, että niissä oli ollenkaan mitään perää? Mutta jos olisi ollutkin, mitä se kuuluu tähän? Yhtä hyvin voisi hän syyttää minua entisyydestäni ... yhtä hyvin voisin minä hyljätä jonkun, joka tuskissaan juoksee luokseni ja tunnustaa, että hänet on väkisin viety. Hänelle muistui mieleen Ellin viittaukset häämatkastaan ja tulostaan uuteen kotiinsa. Mitä hän oli mahtanut kärsiä, miten itkeä ja surra – minua samalla ajatellessaan. Eikä hän taaskaan voinut käsittää, miten hän ei jo ennen ollut tullut siitä selville ja miten hän vielä aivan äsken oli voinut epäillä hänen tunteittensa todellisuutta. Millä voimalla, millä hillittömällä intohimolla ne olivatkaan purkautuneet hänen rinnastaan! Ja kun ajattelee, että hän on vuosikausien kuluessa koettanut kasvattaa ja pakottaa itseään niitä kätkemään... Ja Olavi näki taas edessään hänen pinnistetyt kasvonsa, näki hänet nyyhkyttämässä pöytää vasten, näki hänen itkettyneen katseensa, ja olisi vielä kerran tahtonut vetää hänet luokseen ja lohduttaa häntä.

Samalla hän tuli ajattelemaan itseään, punnitsemaan omia entisiä tunteitaan ja vertailemaan niitä toisiinsa. Ne olivat niin vaaleita ja värittömiä näihin verraten, niissä ei ollut koskaan ollut tarpeeksi syvyyttä, ja siksi ne olivatkin aina niin nopeasti haihtuneet. Mutta olisiko hän nyt vihdoinkin löytänyt sen todellisen, sen suuren ja epäitsekkään, sen n.s. aatteellisen tunteen, jota hän kaiken elämänsä oli hakenut? Hän luuli niin... Mitäkö tästä seuraisi? Kuinkako tämä tulisi päättymään? Mutta eihän siitä tarvitsisi seurata mitään, eihän sen tarvitsisi mihinkään johtaa. Olihan Elli voinut säilyttää sen, se oli ollut hänen ihanteensa vuosikausia... »Enkö minä sitten voisi säilyttää sitä samalla tavalla?» Ja yht’äkkiä sopi se hänen mielestään niin hyvin sisällöksi siihen ihanteelliseen aivotyön elämään, jonka ulkopiirteet hän, muuhun kaikkeen kyllästyneenä, oli tänne tullessaan eteensä piirtänyt. Miksi ei hän kuitenkaan ollut tuntenut täydellistä tyydytystä työssään? Siksi, että häneltä oli puuttunut sen hengetär. Mutta nyt hän oli sen tavannut.

Haaveellinen kesäyö antoi vahvistusta sille mielialalle, johon hän oli joutunut. Ei koskaan hän ollut luullut voivansa tuntea niin puhtaasti ja niin kirkkaasti... Kuinka kaukana hän olikaan nyt tovereistaan, heidän katsantotavoistaan ja entisestä itsestäänkin!

Kuinka maailma sentään oli läpikuultavan hieno, kuinka luonto oli ihana!

Aamu jo valkeni, kun hän lähti palaamaan Tyynelään. Sitä lähetessään hän tapasi itsensä ajattelemasta, että ehkä tämä kaikki sentään onkin vain unelmaa ja hän huomenna jo tuntee ja selittää kaikki toisin. Mutta entä sitten, jos se olisikin unelmaa! Mikä ei ole unelmaa? Oikeastaanhan sitä on kaikki se, mikä on yläpuolella tavallisuutta. Ja kestäähän se niin kauan kuin kestää ... ei ainakaan ole tarvis siitä ennen aikojaan ja tahallaan herättää itseään.

Kun hän tuli verannalle ja siitä porstuaan, näki hän, että Elli oli heittäytynyt salin sohvalle ja nukkunut siihen. Jos hän menisi ja suutelisi hänet hereille? Mutta hänestä oli hienompaa antaa hänen olla ... nukkua rauhassa... Ja sukkasillaan hän hiipi hiljaa ja varovasti ylös vinnille.

Mutta kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tunteensa jo pieni epäilys. Hän olisi kuin toivonut, ettei se vielä olisi tapahtunut, mikä oli tapahtunut eilen. Entä jos Elli ei vastaisikaan sitä, mitä hän oli kuvitellut? Hän oli niin usein saanut sen kokea, että hän pelkäsi nytkin käyvän, niinkuin oli käynyt ennenkin. Hän muisti, kuinka hän nähtyään morsiamensa sen eron perästä, mikä oli seurannut ensimmäistä tunteen purkausta, oli joutunut aivan kokonaan hämmennyksiinsä. Se ei ollut ollenkaan se ihanne-impi, joksi hän erilläänolo-ajallaan oli häntä kuvitellut. Oli silloin melkein tehnyt mieli juosta pois, livistää tiehensä. Mutta tyttö oli kiitänyt häntä vastaan, heittäytynyt hänen syliinsä, ja hänen oli täytynyt sulkea hänet siihen, vaikka rinta oli aivan rauhallinen ja sydän kylmä. Nytkin näytti kaikki niin järkevältä aamuvalossa, niin vähän salaperäiseltä ja suurelta. Olenko minä taaskin antanut satunnaisen mielialan vaikuttaa? Mutta hän tahtoi kuitenkin saada vakuutusta tunteelleen, hän viivytteli nousuaan, houkutteli esille eilisiä kuvia ja saikin ne sen verran palaamaan, että hän uskoen ainakin hyvään tahtoonsa laskeutui alas.

Ja ilokseen hän näki, ettei vaikutus ollut se, jota hän oli pelännyt. Kun hän tuli verannalle, ei Elli ollutkaan siinä odottamassa, niinkuin Olavi oli luullut. Hän näki hänet täysissä talouden toimissa tuvan rappusilla, tulossa tuvasta viilipyttyjä kantaen. Kuinka kauniissa kaaressa notkui hänen ruumiinsa, kun hän kohotti kannettavaansa päänsä tasalle ja mitään huomaamatta kulki pihan poikki keittiöön! Noin juuri piti hänen ollakin, noin ulkonaisesti rauhallinen, vaikka hänen mielensä varmaankin on levoton.

Ja toinen yhtä miellyttävä piirre, kun hän sitten salin kautta tuli verannalle ja he siellä tapasivat toisensa. Ei kaukaisinta viittaustakaan siihen, mitä eilen oli tapahtunut ... kenties sentään jokin vähäinen silmän alaluomen värähdyksessä.

Vasta sitten, kun Olavi oli mennyt hänen jälessään puutarhaan, tarttunut häntä siellä käteen ja uudelleen vakuuttanut samaa mitä eilenkin, sanoi Elli:

– Onko se sitten todellakin totta?

– On se totta, sanoi Olavi niin hellällä, syvällä ja vakuuttavalla äänellä, että Elli ei voinut sitä enää epäillä.

Mielenliikutuksesta uupuneena hän oli eilen illalla nukkunut melkein heti kohta, kun oli heittäytynyt pitkäkseen. Ja aamulla se oli hänestäkin ensi alussa ollut mahdotonta. Se olisi ollut liian onnellista, jos se olisi ollut totta. Hänkö, joka niin kauan ja niin toivottomasti oli sitä toivonut, mutta jonka vallattomimmatkaan unelmat eivät olleet menneet niin pitkälle ... joka tuskin oli tullut ajatelleeksikaan sitä, että Olavi häntä rakastaisi, vaan jonka kaikki vaatimukset elämältä olivat pysähtyneet siihen, että vain saisi olla hänen seurassaan, kuulla häntä ja nähdä häntä ja silloin tällöin vain kuvitella, että Olavin tunteet ovat samat kuin hänenkin – hänkö nyt yht’äkkiä ja juuri silloin kun kaikki näytti olevan lopussa, saisi kuulla sen hänen omasta suustaan! Mutta niinhän se oli, ja nyt vakuutti hän taas sitä samaa... Mitä syytä olisi hänellä sanoa niin, jos hän ei niin ajattelisi ja tuntisi?... Mutta hänen teki mielensä kuulla se vielä kerran...

– Mutta jos te vain niin luulette? ... jos te erehdytte itsenne suhteen?

– En, en ... minä en erehdy ... minä olen vain erehtynyt siinä, että niin kauan olen sitä pidättänyt, niin kauan ollut ymmärtämättä itseäni ja teitä ... te ette saa enää epäillä minua ... ettehän?

– En... – ja hän ojensi hänelle kätensä vakuudeksi siitä, että hän uskoi.

– Ja annatteko anteeksi, että eilen pahoitin mielenne?

– Elkää nyt sitä enää ajatelko!

Siinä istuessaan kiikkulaudalla ja Elliä katsellessaan oli Olavi piankin voittanut ensimmäisen hetkellisen heikkoutensa ja antautui nyt mielihyvällä sen tunteensa valtaan, joka pitkästä ajasta oli hänelle niin uusi ja entisestään niin erilainen. Kuinka hän rakasti sitä, että Elli käyttäytyi niin arasti ja samalla niin arvokkaasti! Hän oli poistunut vähäksi aikaa, jättäen Olavin yksin. Mutta sitten hän tuli takaisin, levitti valkoisen, kaikkein hienoimman pöytäliinansa kiikkulaudan eteen asetetulle pöydälle ja toi siihen hänen aamukahvinsa. Kuinka se oli kodikasta ja kuinka se samalla oli kuin jonkinlainen salaperäinen, harvinainen juhla! Ja Elli ei tehnyt häneen sitä vaikutusta kuin hän olisi ollut morsian, hän oli kuin hänen vaimonsa, hänestä tuntui kuin he jo olisivat häänsä viettäneet ja kuin he jo nauttisivat yhdyselämänsä rauhasta. Aamukin oli tuollainen tyyni puolipilvinen kesäaamu, jolloin taivas selviää hiljalleen, varovasti ja ilman tuulta. Näkymättömästi, tuntumattomasti hienonevat pilvet, kohoavat pois ja haihtuvat korkeuteen niinkuin ne olisivat vain maan tuoksua. Ennenkuin auringon terä näkyy ja alkaa kuumentaa, näkyy jo sen luoma varjo. Ja kun se sitten alkaa paistaa, jää järvi kuitenkin tyyneksi ja lehvät liikkumattomiksi. Taivas ja maa ikäänkuin ihailevat toisiaan, katselevat toinen toisensa kuvaa silmissään. Pilvet ovat liikkumattomia ja jäävät valkeina marmoripatsaina taivaalle seisomaan, muotojaan muuttamatta.

– Ollaanko siis onnelliset? sanoo Olavi jatkoksi puheilleen ja ajatuksilleen, ja hakien vastausta, joka olisi sopinut hänen mielentilaansa kuvaamaan, luulee hän sen löytäneensäkin ... yhtä onnelliset kuin nuo kaksi riippuoksaista koivua tuolla pientarella, jotka eivät näytä toisistaan tietävän, mutta jotka kuitenkin kaipaisivat toisiaan, jos eivät saisi seisoa vierekkäin.

– Ollaan, sanoo Elli ... minä ainakin olen niin ... niin, etten voi sitä sanoa.

– Sanokaa kuitenkin...

– En voi.

– Ja minä kun jo luulin, ettette minusta välittäisikään.

– Minäkö? Voi, voi! ... jos tietäisitte, mitä kaikkea olen teistä aikain kuluessa haaveksinut.

– Teidän pitää siitä kertoa.

– Mutta sittenhän minun pitäisi kertoa teille uudelleen koko elämäni.

– Niin teidän pitääkin.

– Mutta mitä te oikeastaan minusta ajattelette ... eikö tämä kaikki kuitenkin ole teidän mielestänne kovasti väärin.

– Pitäisihän teidän jo siksi tuntea minut, että tiedätte, mitä ajattelen.

– Mutta jos te sanotte sen vain minua rauhoittaaksenne?

– En suinkaan ... sillä minä en tiedä, mistä teitä rauhoittaisin ja minkä tähden. Siksikö, että olette antanut tunteittenne puhua? Mutta kerranhan niidenkin täytyy saada puhua ja kerran niidenkin päästä oikeuksiinsa.

Tekihän niin hyvää kuulla hänen sitä sanovan, ja saihan hän itse vakuutusta siihen, mitä oli ajatellut. Hän oli kysynyt itseltään – sekä ennen että nyt – tekisikö hän siinä väärin, jos tekisi niinkuin nyt oli tapahtunut. Mutta hänestä näytti, ettei hän tehnyt. Olkoon, että hän on kerran lupauksensa antanut – jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin – mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja olla rakastettu? Ja jos hänestä eivät ole olleet vääriä hänen tähänastiset tunteensa, miksi ne nyt sitten olisivat? Eihän oikeastaan ole mitään muutosta tapahtunut. Ei muuta, kuin että Olavi tietää sen ja että hän itse tietää sen myöskin. Olihan ollut turha se pelko, jota hän joskus oli tuntenut tätä mahdollisuutta ajatellessaan. Onhan heidän suhteensa vast’edeskin oleva samaa ystävyyttä, jota se on ollut tähänkin saakka ja josta se ei saa muuksi muuttua. Niinhän sen käsittää Olavikin ... hän käyttäytyy niin hienosti, niin arasti ja kohtelee häntä niin kunnioittavasti ... juuri niinkuin ainoastaan sellaisen täydellisen gentlemannin tuleekin ... kuinka hän on onnellinen! kuinka hän on onnellinen!