Papin rouva: XII luku
| XI luku | XII luku Papin rouva Kirjoittanut Juhani Aho |
XIII luku |
Elli oli muuttanut ruokapöydän ikävästä ruokasalista hauskalle valoisalle verannalle, ja sen ääressä tuli heille tavaksi istua vielä kauan senkin jälkeen, kun ruuat olivat pois korjatut ja väki lakannut liikkumasta ja kesäinen luonto hetkeksi silmänsä ummistanut. Tavallisesti asetti Elli aina astian täynnä tuoreita kukkasia keskelle pöytää ja istui sen ääressä ompeluksineen, sill’aikaa kun Olavi poltteli, käyskenteli edestakaisin lattialla, katseli ulos ikkunasta, puheli, kertoi ja tuon tuostakin istahti toiselle puolelle pöytää vastapäätä Elliä.
Heille oli vähitellen ilmautunut yhä enemmän puhelemista. Tavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille, että he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet sitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa.
Alussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina ja huulilla hyväksyvä hymyily. Ainoastaan joskus hän väitti vastaan, kun Olavi lausui jonkin oudomman ajatuksen, jota hän ei heti osannut sulattaa, mutta väisti pian ja oli taipuvainen omaksumaan kaikki, mitä kuuli. Kaikenlaiset uudenaikaiset mielipiteet, joita hän kirjoista oli lukenut ja jotka olivat tuntuneet hänestä niin »hirveiltä», soivat Olavin suussa luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Hän kertoi Olaville avonaisesti, että hän ennen aikaan, luettuaan Ibsenin »Noran», oli tuominnut häntä siitä, että hän jätti lapsensa, mutta että kun Olavi nyt selitti, ettei muuten ollut mahdollista ja että Noralla oli velvollisuuksia itseäänkin kohtaan, se alkoi tuntua Ellistäkin välttämättömältä.
Useat niistä »totuuksista», joita Olavi lausui, tarttuivat melkein sanasta sanaan hänen mieleensä ja soivat siinä yhtämittaa. »Naisten oikeus määrätä elämästään ja hakea itse vaikutusalansa täytyy tietysti olla yhtä suuri kuin miestenkin» – – »Ne vanhemmat, jotka eivät ole tytöilleen antaneet siihen samaa tilaisuutta kuin pojilleenkin, ovat ankarasti moitittavat».
– – »Minä pidän suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus».
Kirkon oppia, pappeja ja raamatun totuuksia hän arvosteli ja puhui koko ajan, niinkuin olisi Ellikin jo aikoja sitten ollut samaa mieltä. Tottahan oli, että hän oli kaikkia noita asioita usein itsekseen ajatellut, mutta kaikkialla näyttivät aitaukset niin korkeilta, ettei hän itsekseen uskaltanut ruveta niiden yli nousemaan. Mutta nyt tuntui niin suloiselta, kun voimakas käsi auttoi häntä toiselle puolelle, jossa kaikki oli kuin kotoisampaa ja valoisampaa.
– Voi, voi, mitä te puhutte! sanoi hän usein, mutta kun Olavi kysyi:
– Eikö se sitten ole totta? niin ei Elli voinut olla myöntämättä:
– Ehkä se sitten on.
Ja Olavi oli mielissään ja nautti siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli Elliin. Sentähden viihtyi hän yhä paremmin hänen seurassaan ja antautui vastustelematta sen miellyttävän tunteen valtaan, joka syntyy, kun tietää olevansa ihailtu ja rakastettu. Ja hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että Elli rakastaa häntä. Monet merkit sanoissa, silmäyksissä ja käytöksessä sen hänelle ilmaisivat. Hän unohti päätöksensä olla mistään muusta välittämättä kuin työstään eikä enää pitänyt kiinni teoriastaan »järjen puhtaasta tyydytyksestä». Häntä huvitti nähdä, mihin tällainen suhde, joka oli hänelle aivan uutta ja erityistä, kehittyisi. Eihän siitä hänelle voisi syntyä mitään suurempaa häiriötä tai vastusta. Eihän se häntä mitenkään sitoisi, kun hän ei antaisi sen kärjistyä. Hehän voisivat lähetä toisiaan kuin kädet selän taakse vapaaehtoisesti sidottuina, kumartua toisiaan vasten, ei puristaa rintaa rintaa vasten, mutta kuitenkin suudella toisiaan – kurkalta.
Ja sen mielentilansa hiljaa kantaessa joutui hän pian puhumaan itsestään ja esittämään pääpiirteet elämästään.
Alussa antoi hän siitä vain kylmiä ulkopiirteitä, kertoi perheoloistaan, äidistään, sisaristaan, huolettomasta lapsuudestaan, iloisista ensi ylioppilasvuosista, Helsingin elämästä ja ulkomaanmatkastaan. Mutta sitten hän tuli vähitellen puhumaan rakastumisistaan ja kihlauksistaan, jotka olivat puretut. Hän puhui niistä mietelmäin muodossa ja otti vain kuin selvittääkseen esimerkkejä omasta itsestään.
– Usein kuulee sanottavan, sanoi hän eräänä iltana, että rakkaus on kaikkein hellintä ja hienointa, mitä maailmassa on, että se jalostuttaa ihmistä ja saattaa kaikki hyvät voimat meissä liikkeelle...
– Eikös se sitten niin tee?
– Jos se niin tekisi, niin täytyisi sen kai vaikuttaa takaisinpäinkin, jättää jotain jälkeä itsestään, kun se on kadonnut. Mutta minä luulen, ettei ainakaan tässä kohden pidä paikkaansa sananlasku, että työ tekijäänsä kiittää.
– Minä en oikein ymmärrä.
– Ettekö? Mutta minä tiedän sen omasta kokemuksestani ja jos sallitte, niin otan esimerkin itsestäni.
– Ottakaa ... on niin hauskaa kuulla teidän puhuvan itsestänne.
Olavi kertoi, kuinka hän oli vähitellen alkanut kyllästyä ja kuinka hän sitten viimein oli rikkonut suhteensa vähintäkään sääliä tuntematta, vaikka näki toisen sydäntä särkevän surun ja epätoivon. Kuta enemmän toinen itki, kuta surkeampana hän esiintyi ja samalla koetti panna kaikki viehätysvoimansa liikkeelle ja vedota hänen hellyyteensä, sitä kylmemmäksi tuli toinen.
– Minä välistä melkein toivoin, että hän kuolisi, että hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus, päästäkseni siitä säälin tunteesta, joka minua vaivasi. Minä tietysti kohta taas kauhistuin tätä ääretöntä itsekkyyttäni ja minä halveksin itseäni, mutta minä en voinut sille mitään. Kaikki paremmat tunteeni olivat kuin kuolluksissa.
Kun Elli ei vastannut mitään, sanoi Olavi:
– Te varmaankin tekin kauhistutte tällaista ... tuomitsette ehkä...
– En, sanoi Elli verkalleen asettaen sanansa, minä ymmärrän sen – aivan hyvin – omasta kokemuksestani.
Olavi katsoi ulos ikkunasta, Elli ompeli, ja vähään aikaan he eivät virkkaneet mitään. Olavi jo vähän katui tunnustustaan. Mutta sitten kysyi Elli arasti:
– Rakastaako hän teitä vieläkin?
– En tiedä, minä en ole häntä tavannut moneen vuoteen, sen jälkeen kuin lopullisesti erosimme.
– Mutta ehkä taas entiset tunteenne havahtuisivat, jos hänet kohtaisitte?
– En luule, meissä oli niin paljon erilaista sekä luonteissa että katsantotavoissa, etten uskoisi niiden koskaan soveltuvan yhteen.
– Eihän se sitten olisi mahdollista, uusi yhtyminen.
– Eihän olisikaan. Mutta olkoon se kuinka ymmärrettävää tahansa, se siitä kuitenkin jää, että on tuottanut toiselle tuskaa ja kärsimyksiä, ja sellainen ei jää koskaan rankaisematta. Minä olen saanut osani minäkin.
Hän puhui – itseään kuitenkin vähän säälien ja ikäänkuin omaa tilaansa hellytellen – ettei hän senjälkeen ole oikeata tunnetta löytänyt, ei itsestään eikä muista.
– Se on tullut kuin kostoksi se, että minä vähitellen olen tullut siihen uskoon, ettei oikeata epäitsekästä, suurta tunnetta olekaan ... ehkä olen väärässä, mutta siltä minusta vain tuntuu.
– Minä luulen, että olette väärässä.
– Kuinka niin?
– Niin, minä vain luulen, että olette väärässä sekä itsenne suhteen että muiden ... ja tuomitsette itseänne liiaksi.
– Olisihan lohdutus, jos niin olisi ja jos muut olisivat parempia kuin minä.
Kuinka avonainen hän on, kuinka suoraan hän tunnustaa vikansa! Olisiko sitä kukaan muu tehnyt? Kaikkihan ne, hän, Ellikin, koettavat peittää ja salata omia vikojaan, esiintyä aina paremmassa valossa. Sentähden hän ei olisi voinut häntä tuomita, vaikka hän olisikin tehnyt väärin. Hän näyttää niin alakuloiselta ja kärsivältä ... on ehkä tullut tänne huoliaan pakoon. Hän tarvitsee uskottua, semmoista, jolle saa huolensa puhua. Ja Ellille tuli halu häntä vaalia, lohduttaa ja hoitaa ... silittää hänen otsaansa ja tukkaansa ... suudella hänen silmiään.
– Ette tekään ole niin paha kuin itse luulette, sanoi hän hellästi. Ette saa panna sitä niin sydämellenne ... onhan se mennyttä, eihän sille enää mitään voi.
Eihän hän oikeastaan ollut enää pitkään aikaan tuota asiaa muistanut. Sen jälkeen oli jo paljon muutakin samanlaista tapahtunut, hän oli jo aikoja sitten rauhoittanut omantuntonsa. Mutta kun hän näki, millä osanotolla Elli häntä kuunteli, niin hänen teki mieli kertoa, ja kertoessaan hän sai katuvan mielentilansa takaisin sen verran, että hän vähän itsekin uskoi, mitä puhui.
Olivathan ne vanhoja oireita tällaiset, olihan hän samalla tavalla tehnyt selkoa menneisyydestään kaikkien muidenkin uusien suhteiden alkaessa, ja olihan se aina samalla tavalla vaikuttanut. Häntä se välistä tympäisi, varsinkin aamulla herätessä ja muistellessa, mitä illalla oli puhuttu. »Se on sitä samaa iankaikkista!»
Mutta kun taas oli tullut ilta ja kun he taas istuivat verannalla kahden kesken, niin he palasivat samaan aineeseensa, hän teki uusia syytöksiä itseään vastaan ja antoi Ellin puolustaa hänen tekojaan. Elli puolusti ja koetti osoittaa hänelle, että hän antoi niiden liiaksi painaa mieltään.
– Te olette ehkä ensimmäinen, joka ei ole minua tuominnut ja joka on minua oikein ymmärtänyt, sanoi Olavi.
– Enhän minä muuta tiedä, sanoi Elli onnellisena, mutta minä ajattelen, että te hyvässä tarkoituksessa teitte sen, minkä teitte ... olisittehan te kuitenkin tulleet onnettomiksi molemmat, kun ette te kerran häntä rakastanut ... ja eiväthän siis ainakaan vaikuttimenne olleet huonot...
– Sehän se on ainoa, joka on minua lohduttanut.
Olavi heltyi, hän antoi vielä kerran anteeksi itselleen, ja kun hän niitä aikoja oikein ajatteli, niin olihan hän kärsinyt kenties yhtä paljon kuin tuo toinenkin.
Elli osasi hänen mielestään asettua niin hyvästi hänen kannalleen, ja siitä hän nousi hänen silmissään. Miten hän oli mahtanut kärsiä sen tunteensa alla! Ja minä kun en ole sitä aavistanutkaan, en tiennyt siitä mitään kaikkina noina pitkinä vuosina. Mutta enköhän sentään ole? Ja hän kysyi itseltään, eikö hänestä välistä ollut tuntunut, niinkuin joku aavemainen olento olisi häntä seurannut, kulkenut mykkänä ja kuulumattomana hänen edellään, ja eikö hän ollut silloin tällöin nähnyt noita kalpeita, itkettyneitä kasvoja ikkunan ruudun takana. Eihän sen tarvinnut olla mahdotonta, onhan niitä, jotka väittävät tuollaisia tiedottomia vaikutuksia olevan olemassa.
Ja hellällä, tutunomaisella, hyväilevällä äänellä sanoi hän Ellille:
– Mutta tässä minä vain kaiken aikaa puhun itsestäni ... kertokaa tekin jotain itsestänne!
– Mitäs minä ... eihän minulla ole mitään.
Yön taas hämärtyessä, kun ei oikein erottanut toinen toisensa kasvonpiirteitä eikä Elli enää nähnyt ommellakaan, sai Olavi hänet kuitenkin vähitellen puhumaan. Hän johti puheen heidän yhteisiin muistoihinsa: hänen vierailuunsa Ellin kotona ja lähtöönsä sieltä. Ja hän sai selville, että Elli muisti kaikki hänen sanansa ja tekonsa, että hänellä oli ollut ikävä hänen mentyään ja ettei hän ymmärtänyt, kuinka hän sen jälkeen oli tullut menneeksi naimisiin. Sitten hän kertoi, kuinka he melkein väkisin olivat saaneet riuhtaista hänet äidin kaulasta, kuinka sitten oli ajettu talvisena harmaana päivänä virstoittain ja penikulmittain ja hän vain tuijotti sivulleen, jossa vitkalleen vaelsi jäljellepäin lumeen peittynyttä aitaa ja matalaa havumetsää. Ilta pimeni, poikettiin synkkään metsään, nietokset näyttivät yhä kasvavan, ja puut notkistuivat tien poikki lumen painosta. Tultiin tänne, nietokset vain yhä nousivat, lunta oli lapioitu seinien ympärille, ja kun tultiin sisään, oli ikkunan ruutu puolitiehen lumessa. Hän oli silloin tuntenut itsensä kuin elävältä haudatuksi. Vaikeahan siihen oli ollut tottua, mutta siinähän tuo sitten oli mennyt.
Olavi kuunteli häntä utelias, tarkkaava piirre kasvoillaan, lisäsi itse sen, minkä kertoja näytti jättävän pois, ja luuli ymmärtävänsä oikean syyn kaikkiin noihin hänen kuvaamiinsa mielentiloihin.
Elli kertoi vielä talvisesta elämästään täällä maalla. Aamulla se vielä menetteli, kun päivää vähän näkyi ja ihmisiä liikkui tästä läpi pihan. Mutta sitten tulivat ne pitkät illat, jolloin ei kuulu muuta kuin kellon nappaisu ruokasalin seinältä ja ulkona silloin tällöin kaivon vintin narina. Panisi maata, mutta eihän aina saa untakaan, varsinkaan kuutamoiltoina, kun kalpea valo kiertelee huoneita ja siirtyy ikkunasta ikkunaan jäähileitä kimmellyttäen. Silloin hän usein muiden maata mentyä hiipii ulos, ottaa suksensa ja lähtee hiihtelemään alas jäälle. Vastaantulevat satunnaiset yölliset matkustajat herähtävät horroksistaan reen perässä, katsovat harralla silmin outoa haamua eivätkä pitkään aikaan saa sanaa suustaan, ennenkuin ovat jo pitkän matkaa ohitse. Mutta Elli hiihtää ja hiihtää, vitilumi lähtee edellä juoksemaan, hän kiertää niemen nenitse, nousee metsään, liukuilee heinäteitä ja läpi avattujen veräjien eikä palaja kotiin, ennenkuin on aivan väsynyt. Hän on innostunut kertoessaan ja punastuu vähän omaa innostustaan.
– Jotakinhan sitä tulee tehneeksi täällä yksinäisyydessään, kun ei ole muutakaan. Te varmaankin ajattelette, että se on kovin lapsellista ja naurettavaa.
– Miksi niin ... ei suinkaan ... päinvastoin ... kertokaa nyt vieläkin jotain...
– Eihän nyt ... olen teille jo muutenkin puhunut liian paljon itsestäni ... ei se ole ollenkaan hauskaa ... ehkä teitä jo väsyttää.
– Väsyttääkös teitä, kun minä kerron itsestäni?
– Teidän on aivan toista ... mutta en minä vielä kenellekään ole voinut puhua niin avonaisesti kuin teille.
Ja taas kertomaan. Eihän sentään pidä luulla, että elämä aina on niin surullista ja toivotonta hänellekään. Kesät ovat hauskemmat, hän saa hoitaa puutarhaansa, kalastaa ja kulkea väen mukana töissä. Ja kesän aikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia ajatuksia, ettei itseään tunne. Kun hän joutohetkinään istuu tuolla pikkuniemen kärjessä nuottakodan kupeella, katselee laivoja ja ottaa niiden laineita vastaan, niin on häneen siellä kuin kasvamalla kasvanut usko siihen, että sieltä tulee jotain erikoista ... jotain, joka ... joku, joka ... jonkinlainen pelastaja ... »En minä tiedä oikein mitä ... ne ovat sellaisia mielikuvituksia, sellaisia avosilmäisen unia ... (hän sekautuu vähän, mutta pelastuu siitä ja jatkaa:) ... minä tarkoitan ... mitä minä sanon, minä kuvittelen, että joku hyvä kapteeni keksisi minut siitä kiikarillaan, laskisi laivansa rantaan, kutsuisi minut huvimatkalle ja veisi minut Helsinkiin tai jonnekin sinne päin...»
Hän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut, aukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä.
– Saanko sakseni? – Kiitos!
Sitä seurasi äänettömyys, jolloin Elli leikkasi vaatetta ja Olavi ryyppäsi teetä lasista, jonka Elli oli hänelle illallisen loputtua vielä täyttänyt.
– Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi merkitsevästi.
Elli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen:
– Eihän ne ... niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä, joita ne purjehtivat.
Ne olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen ja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä hän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut enää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt itselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä päättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti kuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että hän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti.
Aamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he huomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle.
– Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna.
– Ei mutta todellakin ... vielä ihanampi kuin eilen.
– Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi ... toisena aamuna kauniimmaksi kuin toisena.
– On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin.
– Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin...
Vaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään olisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja katselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin kohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi...
– Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on?
– Kohta kaksi.
– Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi.
Mutta yhtä kauan he istuivat huomennakin.