Papin perhe: Toinen näytös
| Ensimmäinen näytös | Toinen näytös. Papin perhe Kirjoittanut Minna Canth |
Kolmas näytös |
(Seuraava aamu. Sama huone. Elisabeth kastelee kukkia. Pastori istuu kiikkutuolissa ja polttaa piippua.)
PASTORI. Sinun täytyy pitää Maijua paremmin silmällä. Ei antaa hänelle liian paljon vapautta. Eikä milloinkaan jättää häntä yksin nuorten miesten kanssa. Ei millään ehdolla.
ELISABETH. Mutta sitä on melkein mahdoton välttää. Ja kun hän kumminkin piakkoin on lähetettävä ulos maailmaan.
PASTORI. Mihinkä sitten?
ELISABETH. Noo jatko-opistoon, arvelen, niinkuin Hannakin. Johan siitä viime vuonna oli puhetta. Etkö muista?
PASTORI. Ehkä! Mutta nyt ovat asiat kääntyneet toisin. Minulla ei ole varaa kustantaa häntä jatko-opistoon. Hannankin täytyy keskeyttää – ajattelin juuri mainita sinulle siitä.
ELISABETH. Hannanko keskeyttää? Mutta sehän on mahdotonta. Nyt, kun hänellä on vaan vuosi jäljellä.
PASTORI. No niin, – vuosi jäljellä! Mutta mitä se häntä oikeastaan hyödyttää? Opettajan paikkaa hän tuskin saa – kilpailu on jo siksi suuri. Ja muussa tapauksessa ei hän niillä tiedoillaan tee juuri mitään.
ELISABETH. Hanna raukka! Kuinka hän mahtaa tulla tästä pahoilleen.
PASTORI. Hm – ikävä kyllä. – Vaan minkä sille voi?
ELISABETH. Niin ahkera kuin hän on ollut ja niin suurella halulla kuin hän on koettanut edistyä.
PASTORI. Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja – niitä häneltä puuttuu.
ELISABETH. Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut.
PASTORI (kohottaa olkapäitään). Näkeehän sen.
ELISABETH. Minä luulen aivan päinvastoin. Enkä tiedä – mutta minusta on suorastaan väärin pakoittaa häntä nyt lopettamaan – ja jättämään kaikki kesken.
PASTORI. Minkä sille voi? Minulla ei ole varaa, niinkuin jo sanoin. Ja velkaa en tahdo tehdä, se on vastoin prinsiippiäni.
ELISABETH. Mutta, hyvä Henrik, onhan meillä riittänyt tähänkin asti. –
PASTORI. Tähän asti en ole tarvinnut rahoja muuanne, sen vuoksi olen voinut käyttää niitä yksinomaan perheeni hyväksi. Nyt on toisin. Yleiset asiat tarvitsevat kannatusta, nekin. Niitä ei käy enää laiminlyöminen.
ELISABETH. Ethän niitä ole laiminlyönyt, Henrik. Tunnollisesti olet aina hoitanut virkasi.
PASTORI. Siinäpä ei ole tarpeeksi – näinä aikoina. Epäusko leviää leviämistään. Sanaa ei lueta, – saarnaa kuunnella, sakramenttiä ei nautita. Yhteiskunnassa ja valtiossa liikkuu hajoittavia aatevirtauksia. Niitä täytyy pontevasti vastustaa, muuten kukistavat kirkkomme tykkänään.
ELISABETH. Vastustaa, niin. Mutta millä tavalla?
PASTORI. Etupäässä sanomalehtien kautta. Niillä on mahti ja valta nykyaikana. Ne ne ohjaavat yleistä mielipidettä. Vievät ihmisiä laumoittain mukanaan minne tahtovat.
ELISABETH. Sinä et sitten luota enää kirkon omaan sisälliseen voimaan?
PASTORI. Sen – sisälliseen voimaan?
ELISABETH. Niin, hengelliseen voimaan, minä tarkoitan.
PASTORI Kyllä ymmärrän. Ja miksi en siihen luottaisi? Tietysti minä luotan. Mutta eihän se estä minua sanomalehden toimesta.
ELISABETH. Aijotko perustaa uskonnollisen aikakauslehden?
PASTORI. Eikä – ei! Näitä minä vaan ajattelen, näitä tavallisia paikkakunta-lehtiä. Niiden kauttahan ne juuri levittävät kansaan tuota epäuskon myrkkyä, mutta kun me saamme ne pappien, taikka ylipäätään kristillismielisten haltuun, niin – Missä muuten Jussi on? Nukkuuko hän vielä?
ELISABETH. En tiedä, minä laitan katsomaan. (Menee oikeaan ja tulet vähän päästä takaisin.)
PASTORI. Näes, nyt on asia sillä lailla, että tämä »Aamurusko» on tuottanut kustantajalleen suurta tappiota viime vuonna, ja hän aikoo sen vuoksi luopua siitä tykkänään, Mutta lehti on, niinkuin tiedät, perustettu juuri vastapainoksi noille epäkristillisille, niin sanotuille »vapaamielisille», – emmekä siis millään ehdolla voi antaa sen kuolla. Olemme pitäneet useita kokouksia, joissa on keskusteltu ja tuumailtu sinne, tänne. Ja illalla viimein päättyi siihen, että minä sen otin.
ELISABETH. Kustannettavaksesi?
PASTORI. Sekä kustannettavakseni että toimitettavakseni. Kaikki tyyni käy minun edesvastauksellani.
ELISABETH.. Mutta – kuinka sinä ennätät? meneehän aikasi ihan tarkkaan omissa toimissasi.
PASTORI. Täytyy panna yötä lisäksi – ellei muu auta.
ELISABETH. Ja sitten – onko hyvä hajoittaa voimiaan? Nyt juuri kun kirkko niitä kysyy enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Siellähän pappien tulisi työtä tehdä, – korjata epäkohtia, puhdistaa, elähyttää –
PASTORI. Sitähän teemme, sitähän olemme tehneet kaiken aikaa.
ELISABETH. Jospa olette erehtyneet ja menneet väärään suuntaan? Minusta väliin tuntuu –
PASTORI. Mitä tuntuu?
ELISABETH. Kuin olisivat vastustajamme jossakin määrin oikeassa.
PASTORI. Sinä alat hermostuttaa minua. – Hekö oikeassa? Jumalan kieltäjät, epäuskon levittäjät. Ei sitä pitäisi puhua tuolla tavalla, vaikka onkin nainen. – No, tuollahan Jussi tulee. Hyvää huomenta! Pitkäänpä sinä olet maannut.
JUSSI. Pitkään. – Viivyimme kovin myöhään illalla niemellä –
PASTORI. Paha tapa. Semmoista tulisi välttää. – Mutta emme nyt huoli puhua siitä tällä kertaa. Tahtoisin keskustella tärkeistä asioista kanssasi.
JUSSI. Niin, pappa eilen jo mainitsi jotain semmoista.
MAIJU (ruokasalista). Mammaa! Mamma tulisi tänne vähäisen! (Katsoo ovelta.) Pikipäin vaan, uunia katsomaan, että jos siellä on paras lämmin peparikaakuille.
ELISABETH. Minä tulen. (Ottaa ruiskukannun ynnä kukkaruukuista keräämänsä roskat, ja poistuu oikeaan.)
PASTORI. Sinäkö kirjoitit »Suomettareen» tässä talvella muutamia pieniä kertomuksia »Jussin» nimimerkillä?
JUSSI. Minähän se olin. Pieniä kynäpiirteitä vaan –
PASTORI. Arvasin juuri. Vai ne olivat sinun kirjoittamiasi.
JUSSI. Pappa ne siis luki?
PASTORI. Illalla ne vasta luin oikein, silloin vaan silmäilin. Mutta nyt hain lehdet uudelleen käsille, nähdäkseni, minkälainen kynä sinulla on.
JUSSI. Noo ja mitä pappa sanoo siitä?
PASTORI. Ooja, – hyvä vallan. Sujuva ja selvä.
JUSSI. Samaa ne ovat kehuneet, toveritkin. Ja »Suomettareen» pyysivät vaan enemmän semmoisia.
PASTORI. Sinulla on lahjoja, sinun pitäisi antautua tykkänään sanomalehti-alalle.
JUSSI. Tietääkö pappa – minä olen juuri sitä ajatellut. Sepä hauskaa, että tuumamme sattuivat noin yhteen.
PASTORI. Minulla on jo valmiina ehdotuskin. Tämä meidän lehtemme »Aamurusko» – olet kai sitä seurannut siellä Helsingissä?
JUSSI. No, enpä sanottavasti. Mutta tunnen minä sen kannan yhtä hyvin.
PASTORI. Vakava, kristillismieiinen lehti.
JUSSI. Niin, kyllä tiedän.
PASTORI. Olemme sitä koettaneet täällä tukea yksissä miehin.
JUSSI. Illalla kuulin, että pappakin on antanut siihen apuaan.
PASTORI. Olen vaan kirjoittanut yhden ja toisen artikkelin. Mutta nyt tulen jo syksystä vallan päätoimittajaksi –
JUSSI. Eikös mitä! Pappako sanomalehden toimittajaksi?
PASTORI. Ja tässä suhteessa luotin juuri pääasiallisesti sinuun.
JUSSI. Minuun?
PASTORI. Kuules nyt, kuinka olen ajatellut. – Sinä tulisit olemaan sekä sihteerinä että apulaisena. Kokoilet uutisia, kirjoittelet novelleja, »kaikenlaista» ja sen semmoista, pientä, kevyttä. Pääkirjoituksista me kyllä pitäisimme huolen.
JUSSI. Ja lehden kanta tulisi olemaan entisellään?
PASTORI. Jyrkemmäksi minä sen tahdon. Lehti on tähän saakka ollut liian laimea, välistä melkein väritön. Enemmän pontevuutta vaaditaan, jos mieli jotain vaikuttaa.
JUSSI. Ei, pappa – ei ole minusta siihen toimeen.
PASTORI. Miksi ei olisi? Kykenet nyt jo vallan hyvin, sen näkee kirjoituksistasi »Suomettaressa». Ja lisää totut, kun pääset työhön oikein käsiksi.
JUSSI. En minä sen puolesta epäile. Mutta minä kun olen täydellisesti vapaamielinen, pappa. Ja pyrkisin kehittymään juuri realistiseen suuntaan; Enhän minä silloin voi kuulua konservatiiviseen lehteen, millään lailla.
PASTORI. Vapaamielinen, sinä –? Pyrkisit kehittymään realistiseen suuntaan –? Tuohon roskatasaiseen – Mitä joutavia! Sinulla ei vielä ole omia, vakavia mielipiteitä. Tuolla ijällä tavallisesti häilytään sinne tänne. Vähän vanhenet, niin opit ymmärtämään, ettei siinä suunnassa mitään kehitystä hyvään ole, vaan kehitystä pahaan, itsensä ryvettämistä. Lokaviemäriin se johtaa, ei muuhun. Vapaamielinen! Vielä vain! Olet saanut sen päähäsi siellä Helsingissä, kun toiset ovat tyrkyttäneet. – Mutta onpa sinun aika jäädä kotiin, näemmä. On tosiaankin!
JUSSI. En minä ole enää mikään poikanulikka, pappa. – On minussa jo siksi miestä, että osaan itsenäisesti ajatella ja arvostella asioita.
PASTORI. No, enhän minä sitä tarkoittanut. – Tahdon vaan sanoa, että olet vaikutusten alainen, niinkuin nuorena ylipäätään ollaan. Mutta sitä paitse – mitä sinun kantasi oikeastaan tähän kuuluu? Ei sitä kysytä. Kirjoittelet viivan alle tai viimeisille sivuille jotain leikillistä päivän tapauksista tai niin poispäin. Yhtä toista, mitä sattuu. Keveitä, helposti sulavia pätkiä vaan. Vakavammista asioista sinun ei tarvitse puhua sinne eikä tänne. Saat niistä häiritsemättä pitää omat ajatuksesi, jos niin haluat.
JUSSI. Ei pappa ottaisi samoilla ehdoilla osaa vapaamielisen sanomalehden toimitukseen.
PASTORI. Se on vallan toista. Eri asia tykkänään. Kuinka sinä voit verratakaan? Minulla on varmat vakuutukset, jotka perustuvat ilmoitettuun sanaan. Ja minä olen pappina velvoitettu taistelemaan kirkon ja kristinuskon puolesta. – Vaan siitä emme nyt huoli riidellä. Niinkuin jo sanoin, sinulta ei vaadita enempää kuin antaa voit. Eikä sinun tarvitse puuttua näihin kysymyksiin ollenkaan. Vallan tarpeetonta ylimalkaan, että nuoret puhuvat asioista, joita he eivät kumminkaan ymmärrä. Parempi kun malttavat mieltänsä, siksi kuin viisastuvat ja pystyvät niitä oikein arvostelemaan.
JUSSI. Pappa aivan erehtyy tuossa. Se on juuri kritiikki, joka on nuorten paras ase nykyaikana. Kritiikki, joka hävittää auktoriteetti-uskot ja ennakkoluulot kaikilla aloilla puhumattakaan tyhjänpäiväisistä houreista, joista ihmisparat kerrassaan päästetään vapaiksi.
PASTORI. Kyllä kai! Lapsellista suunpieksämistä vaan, ei muuta mitään. Mutta siitäkin täytyy tehdä loppu, ennenkuin saavat kansan villityksi. – No niin, päätetty asia siis! Sinä jäät kotiin ensi vuodeksi?
JUSSI. Ei, pappa, heittäkää pois koko tuuma. Minä en voi kirjoittaa siihen lehteen.
PASTORI. Ole vaiti! Sinä voit, ja sillä hyvä. Minä takaan, ettei tule mitään vaikeuksia. Ja pääsethän sitä paitse erillesi, jos siksi näet. Otamme jonkun toisen sijaasi, sillä se on tehty. Mutta nyt koetamme aluksi yhdessä, isä ja poika.
ELISABETH (tulee ruokasalista). Tuletteko ruualle? Siellä on aamiainen pöydässä.
PASTORI (katsoo kelloaan). Minä en jouda. Täytyy lähteä kirjapainoon. Kumma, etteivät ole vielä tuoneet korrehtuuria sieltä. – Niin, Jussi, mieti nyt asiaa, niin huomaat itsekin, että se on hyvä kaikin puolin. – Noin tunnin päästä tulen takaisin, silloin toivoakseni olet jo selvillä. (Menee.)
JUSSI. Minä en rupea siihen lehteen, en millään ehdolla! Pappa ei saa minua siihen, ei vaikka –! Mutta kyllä hän minua nyt kiusaa, luultavasti, kaiken kesää. – En tiedä kuinka siitä tekisi lopun.
ELISABETH. Tuskinpa hän kiusaa, jos kerran varmasti päätät. Eihän pappa voi sinua pakoittaa. Tulisit muuten syömään nyt, siellä perunat jäähtyvät.
JUSSI. Ei minulla ole nälkä, enkä minä välitä.
ELISABETH (ottaa käsityön). Voi, kuinka olet kärsimätön. ja kuinka vähästä sinä joudut suunnilta pois. Olisit edes Hannan sijassa, mitä silloin sanoisit!
JUSSI. Hannan sijassa? Mikä hänellä on hätänä?
ELISABETH. Kyllä kuulet.
JUSSI. Tuoltahan Hannan ääni kuuluu ruokasalista yhtä iloisena kuin ennenkin.
ELISABETH. Niin – kuulukoon vaan.
JUSSI. Ettäkö hän sitten salaa jotain, – ja teeskentelee iloisuutta? (Ruokasalin ovelle.) Hanna; tules tänne!
ELISABETH. Ei, – anna hänen syödä.
HANNA. (tulee). Mitä tahdot, Jussi? – minä olen, mamma, lopettanut.
JUSSI. Kuule – mikä sinua vaivaa?
HANNA. Ei mikään. – Kuinka niin?
JUSSI. Kun mamma sanoo.
ELISABETH. Hanna ei itse vielä tiedä koko asiasta.
HANNA. Mistä asiasta? – Mamma, mistä?
ELISABETH. Että sinun nyt, lapseni, täytyy lopettaa kesken jatko-opisto.
HANNA. Voi, minkätähden?
ELISABETH. Pappa tahtoo. Papalla ei ole varaa kustantaa sinua enää.
JUSSI. Sanoiko hän niin?
ELISABETH. Sanoi.
HANNA. Ja sikseenkö sitten jäisivät kaikki luvut? Ijäksi päiviä?
ELISABETH. En tiedä mitään neuvoa.
HANNA. Jospa voisin itse ansaita jollain tavalla?
ELISABETH. Millä, hyvä lapsi?
HANNA. Jos saisin koti-opettajan paikan.
ELISABETH. Ja kaksisataa markkaa palkkaa korkeintaan. Ei sillä säästöjä tehdä.
HANNA. Niin, – ei sillä tehdä säästöjä.
JUSSI. Vai ei ole varaa! Tietäähän sen. Kun täytyy sanomalehtiä kustantaa. Ja hämmentää ihmisten järkeä. Eihän semmoisen »jalon harrastuksen» rinnalla ole mikään minkään arvoista.
ELISABETH. Jussi, elä puhu noin!
HANNA. Puhtaaksikirjoitusta minä myöskin voisin toimittaa.
ELISABETH. Siitäkään ei suurta etua olisi.
HANNA. Eikö minulle sitte aukeaisi mitään mahdollisuutta? – Eikö milloinkaan?
ELISABETH. Rakas lappi!
JUSSI. Elä ole pahoillasi, Hanna. Kyllä minä pidän sinusta huolen.
HANNA. Hyvä Jussi! Sinulla on tarpeeksi huolta vielä omasta tulevaisuudestasi.
JUSSI. Yksi vuosi enää jäljellä, eikö niin?
ELISABETH. Yksi vuosi.
JUSSI. Sinä tulet lopettamaan jatko-opiston, luota siihen. Minä kustannan, minä hankin rahoja.
HANNA. Kuuleeko mamma, kuinka hyväsydäminen hän on?
JUSSI. Puhu siinä nyt hyvistä sydämistä!
ELISABETH. Mutta millä sinä, Jussiseni, rahoja hankkisit, paremmin kuin Hannakaan?
JUSSI. Työlläni. Sepä kumma, ettei tänlainen mies maailmassa työtä löytäisi.
HANNA (laskee kätensä hänen kaulalleen). Minäpä en ota sinun rahojasi. Jonkun keinon vielä keksin, millä itse pystyn ansaitsemaan.
JUSSI. Sinä otat, ja sillä hyvä.
HANNA. Mutta enpäs ota, – enpäs. – Sinä rakas, herttainen veli!
JUSSI. Elä nyt ole lapsellinen. – No niin, kas niin! Teillä aina pitää oleman niitä tunteita.
MAIJU (ruokasalista). Martha – ottaa pian pois pelliltä loput! Elkää antako palaa! (Tulee juosten, peparkaakku-talrikki kädessä, valkoinen esiliina edessä, hihat ylöskäärittynä.) Hihei! Lämpimäisiä, – peparkaakkuja! Missä herra Rastas? (Huutaa takaisin ruokasaliin.) Martha, juoskaa sanomaan, että herra Rastas tulisi tänne heti paikalla. Kiireimmän kautta! – ei aloteta kestiä, ennenkuin hänkin tulee. – Mutta katsella saatte: Jussi, käännä silmäsi tänne’ – ovatko kauniita? Tekeekö mielesi?
JUSSI. Tuohan maistaa yksi.
MAIJU. Ei vielä, hyvä herra. »Snälla barn bruka vänta.» – Mammalle annetaan jo edeltäpäin, jos mamma tahtoo, ei muille.
ELISABETH. Mammakin malttaa odottaa.
TEUVO (tulee oikealta).
MAIJU. Joutukaa, joutukaa, herra Rastas! Täällä on suuret peparkaakku-kestit. Istukaa tuonne ja odottakaa. Nyt ne alkavat. Mammalle ensin. Mamma saa ottaa kaksi.
ELISABETH. Kiitos, minä tyydyn yhteen. –
MAIJU. Sitten tulee Hannan vuoro.
HANNA. Kuinka monta?
MAIJU. Yksi vaan! – Herra Rastas, olkaa niin hyvä!
TEUVO. Kiitoksia! Ka’ nehän ovat ihan lämpöisiä vielä.
MAIJU. Juur’ikään uunista otetuita. – Jussi, sinä, – hyi, tuota veijaria, kun sieppasi kaksi. – Noo, mitä mamma sanoo? Ovatko hyviä?
ELISABETH. Ei sovi moittia.
TEUVO.. Nämä ovat vallan mainioita.
MAIJU. Niin, enkös osaa leipoa, minä? ja kun niitä tuli vielä niin paljon, likemmä kaksisataa, tietääkö mamma. Pellit eivät tahtoneet riittää mitenkään. Semmoinen siunaus oli sillä taikinalla. – Ja, arvaatteko, mistä se tuli?
HANNA. Noo?
MAIJU. Kun tein taikoja! Pyöritin ruukkua yhdeksän kertaa myötäpäivää ja luin vispatessani. kolmasti »Isä meidän».
ELISABETH. Mutta Maiju!
MAIJU. Kas niin, onko sekin paha, että lukee »Isä meidän»? Tuossa se nyt nähdään. Teinpä niin tai näin, minua aina torutaan. Olkoon, sama se! En lue enää tuon koommin sitä rukousta.
HANNA. Kuinka silloin käy peparkaakkujen?
MAIJU (ottaa pallonsa esille). Käyköön kuinka hyvänsä, minä vähät! Koska minun ei kerran anneta – Hanna, tule leikkimään kammaripeliä.
HANNA (siirtyy lähemmäksi). En minä osaa.
MAIJU. Pian sen opit. Katsele, kun minä heitän.
ELISABETH. Taas!
MAIJU. Sitten tulee Hannan vuoro.
MAIJU. Taas, mamma! Pikkuruisen vaan. Olenhan minä ollut niin ahkera tänään. – Näes nyt, Hanna. Ensin otetaan näin: yksi, kaksi, kolme. Ja sitten tulee tämä: yksi, kaksi, kolme. Sitten yksi, kaksi, jne.
JUSSI. Kuule, Teuvo! Mitä se oli kuin sinä matkalla puhuit »Nuoresta Suomesta»? Etkö sanonut, että tarvitsevat lisävoimia toimitukseen? Keneltä sen kuulit?
TEUVO. Heiltä itseltään, »Nuoren Suomen» miehiltä.
JUSSI. Milloinka?
TEUVO. Aivan hiljan. Siinä juuri lähtiessäni.
JUSSI. Ottaisivatkohan minut? Mitä luulet?
TEUVO. Sinut? No, tietysti ottaisivat mielellä hyvällä, siitä olen ihan patentti.
JUSSI. Mutta jospa ovat jo saaneet.
TEUVO. Niin ottaisivat sittenkin. On sinun kynäsi jo siksi tunnettu. Tahdotkos muuten, niin laitan heti sähkösanoman ja kysyn?
JUSSI. Laita! – Laitapas tosiaankin!
MAIJU (keskeyttää pallonlyönnin) Varro! Kuunnellaan mitä nuo puhuvat. (Kuuntelee, kädet ja pallo selän takana.)
JUSSI. Niin saan sen asian selville heti.
ELISABETH. Rupeisitko sitten kumminkin sanomalehden toimitukseen, Jussi? Ja äsken papalle niin jyrkästi kielsit.
JUSSI. Mutta tämähän on vallan toista, mamma. »Nuori Suomi» on vapaamielinen. Siinä saan kirjoittaa aivan oman vakuutukseni mukaan. Katsella asioita omalta kannaltani. Ei, tämä on tykkänään toista!
ELISABETH. Vapaamielinen, sanot? Se on sitten niitä lehtiä, joita pappa juuri vastustaa? Niitä epäkristillisiä?
JUSSI. Ei, mamma pelkää suotta. Ei se itse asiassa ole enemmän »epäkristillinen» kuin »Aamuruskokaan». Eroitus on vaan siinä, ettei se pidä kristillisyyttä keppihevosenaan.
ELISABETH. Mutta, rakas lapsi, kun ne papan mielestä kumminkin ovat vaarallisia.
JUSSI. Niin, minkä minä sille voin? Minun mielestäni taas hänen kannattamansa lehdet ovat vaarallisia siinä, että ne ihmisiä tyhmentävät. Eivät anna heidän vapaasti harjoittaa ajatuskykyään, vaan sotkevat pois entisenkin.
ELISABETH. Ja mitä seuraa, jos te papan kanssa joudutte vastakkaisiin lehtiin?
HANNA. Elä päätä vielä, Jussi! Mieti huomiseen.
JUSSI. Ei se miettimisestä parane. Tässä on mennyt aikaa hukkaan jo liiaksikin, nyt ruvetaan työhön. Oikein innolla. Ja oma minun asiani, ei siinä kysytä lupaa keneltäkään.
MAIJU (näpäyttää sormiaan.) Hyvä, hyvä! Juuri niin minäkin ajattelen. (Pyörähyttää ympäri ja heittää pari kertaa palloa ilmaan.) Juuri niin minäkin ajattelen.
TEUVO. Minä siis menen.
JUSSI. Mitä pikimmin.
TEUVO (menee eteiseen, josta samassa laskee kirjapainon pojan sisään). Ylioppilas Valtaria? Käy sisään. – Jussi, täällä eräs poika sinua hakee.
JUSSI. Mikä asia?
POIKA. Pastori käski teitä tulemaan kirjapainoon nyt heti. Siellä on »Aamuruskon» toimittajat, ja ne tahtoisivat teitä tavata.
JUSSI. Minua? Mitä ne minusta?
POIKA. En tiedä. Pastori ei sanonut muuta.
JUSSI. »Aamuruskon» toimittajat? Kyllä en lähde.
ELISABETH. Et lähde? – Vaikka pappa laittoi hakemaan?
JUSSI. Siellä syntyisi meille kiistaa, mamma, vieraiden ihmisten kuullen. Ja mitä siellä teen, kun en kumminkaan aijo ruveta heidän lehteensä?
ELISABETH. Jospa sentään kävisit edes ilmoittamassa?
JUSSI. Minä kirjoitan ennemmin. (Repäisee noteskirjastaan lehden, johon kirjoittaa, antaa sen pojalle.) Vie tämä isälleni. (Poika menee.)
ELISABETH. Mitenkä kirjoitit, Jussi?
JUSSI. Suoraan vaan, niinkuin asia on.
ELISABETH. Senkin, että olet tarjoutunut »Nuoreen Suomeen»?
JUSSI. Sen myös.
ELISABETH (puoliääneen). Mitä tästä tulee!
HANNA. Sinulle aukeaa lavea työala, Jussi, sanomalehden toimittajana.
JUSSI. Niin, eikö totta? Nykyisenä murreaikana varsinkin, kun joka haaralla vaaditaan uudistusta, ja syvää, perinpohjaista uudistusta.
HANNA. Miekkoinen! Nyt pääset tietämään, mitä elämä on.
JUSSI. Toisella kädellään saa heiluttaa miekkaa, toisella rakentaa.
MAIJU. Niinkuin Israelin lapset Jerusalemissa Nehemian aikaan.
JUSSI. Sattuva vertaus.
MAIJU. Onpa se sukkelaa! Jestapoo!
ELISABETH. No, Maiju!
MAIJU., Enhän minä sanonut kuin jestapoo. Onko se nyt mitä vaarallista? – jos mamma tietäisi yhden asian, niin mammakin sanoisi jestapoo.
ELISABETH. Yhden asian?
MAIJU. Joka on niin viisasta, niin äärettömän viisasta! Ja jota ei tiedä kukaan muu paitsi Hanna ja minä. Elä virka mitään, Hanna. –»Tyst, tyst, lilla råtta, katten söker efter dig.» (Heittelee palloaan.) Elä hiisku, hiirulainen, katti...
JUSSI. Sano minulle!
MAIJU. E – oho! Vai minä sanoisin En – en, en, vaikka mikä olisi. Elä luulekaan! (Heittelee palloa ja hyräilee.) »Jyrkän vuoren rinnassa niitä kauniita kukkia kasvaa. Kahden nuoren rakkaus se palaa niinkuin rasva –»
JUSSI. Kuule, ketä se koskee?
MAIJU. Minua! Ei ketään muuta kuin minua. – Niin, koskee se vainen teaatteriakin – ja yleisöä – ja suomalaista taidetta –
JUSSI. No, minä jo arvaan. Sinä kai aijot näyttelijäksi.
MAIJU. Hyi, Jussi, kuinka sinä olet ilkeä.
HANNA. Siinä oli! Nyt on salaisuutesi ilmi.
MAIJU. Että sinä saatat olla, Jussi, niin hirmuisen paha.
JUSSI. Minunko syykseni sen panet? Itsehän sinä ilmoitit.
MAIJU. Kukaan muu ei olisi hoksannut –
ELISABETH. Elä rupea hulluttelemaan, hyvä lapsi. Meillä on kylläksi tosissakin.
MAIJU. Ei se ole hulluttelemista, mamma. Saan minä seurata taipumuksiani yhtä hyvin kuin Jussikin.
ELISABETH. Sinä olet lapsi, mitä sinä vielä ymmärrät taipumuksistasi.
MAIJU (puoli-itkussa). Niin, tuossa se taas on! Nyt mamma taas sanoo minua lapseksi. Mutta antaahan olla, vielä minä näytän –
HANNA. Hiljaa, pappa tulee –
MAIJU. Elkää edes virkkako mitään papalle. Ettehän virka? – Mamma, rakas, kulta – (Pakenee oikeaan samassa kuin Pastori tulee eteisestä.)
PASTORI. Jussi, tämä ei ikinä voi olla sinulta täyttä totta.
JUSSI. On, isä.
PASTORI. Mutta sinä et tiedä, mitä teet. Et ole punninnut asiaa.
JUSSI. Se on niin selvä itsestänsä, ettei sitä tarvitse järin paljon punnita.
PASTORI (katsoo kelloaan). Ethän ole vielä kirjoittanut?
JUSSI. En ole kirjoittanut, vaan pyysin Rastasta lähettämään sähkösanoman. Hän on siellä parast’aikaa.
PASTORI. Epuuta! Laita toinen sähkösanoma heti jäljessä, jossa peruutat tarjouksesi.
JUSSI. En minä sitä tee, isä, en missään tapauksessa.
PASTORI (pyyhkii otsaansa). Tunnetko sinä, minkä hengen lapsia »Nuori Suomi» on? Oletko tarkoin seurannut sitä lehteä?
JUSSI. Olen, tietysti. En siihen muuten niin halusta pyrkisikään.
PASTORI. Ja sinä myöskin käsität sen tarkoitusperät?
JUSSI. Täydellisesti. »Nuori Suomi» on vapaamielinen ja harrastaa edistystä.
PASTORI. Niin – edistystä pahassa. Edistystä sillä tiellä, joka kadotukseen vie.
HANNA. Ei, pappa –
PASTORI. Edistystä, sanon minä, sillä tiellä, joka kadotukseen vie. Minä ne tunnen, nuo alasrepivät, hajoittavat pyrinnöt. Ei ole ensi kertaa, kun ihmishenki tekee kapinaa Jumalaa vastaan. Hylkää hänen auktoriteettinsa ja asettaa sijaan oman lyhyen ajatuksensa, joka ei ulotu hetkeä kauvemmaksi, maan multaa ylemmäksi, saatikka että se pystyisi käsittämään ijankaikkista, ilmoitettua totuutta.
JUSSI. Papan mielestä pitäisi aina vaan sokeasti uskoa, mitä tyrkytetään, ei käyttää ajatusta eikä järkeä. Mihin ihmiskunta viimein joutuisi sillä tavoin? Hukkuisi varmaan omaan tyhmyyteensä.
PASTORI. Sen se tekee, jos sanan valon hylkää ja heittäytyy oman pimitetyn järkensä nojaan. Tiedätkö, minkälainen se viettävä pinta on, jolla poloinen silloin pyörii? Minä selitän sen sinulle lyhyissä piirteissä.
JUSSI. Olenhan kuullut tuon kaiken jo lapsuudesta saakka.
PASTORI. Ihmisellinen ajatus kun on asetettu Jumalan auktoriteetin sijaan, seuraa siitä tahdon vapaus. Mutta ihmisen tahto on paha hamasta lapsuudesta, sen vuoksi ei tahdon vapaus ole muuta kuin rajattoman itsekkäisyyden vallalle pääsemistä. Ja niin ilmestyy kaikkien sota kaikkia vastaan. Jumalan maailmanjärjestys kumotaan, yhteiskunnalliset lait ja asetukset eivät enää merkitse mitään, jok’ainoa ihminen pyrkii ylös kukkuloille, ei tyydy kukaan laaksossa olemaan.
JUSSI. Mitä pahaa siinä, kun se vaan tapahtuu ansion ja luontaisten kykyjen mukaan, eikä niinkuin tähän asti, että siihen muutamilla on etuoikeus.
PASTORI. Kaikki tahtovat valtaa ja valta on sama kuin oikeus. Mitä ovat nuo niin sanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, – mitä ne muuta ovat kuin juuri itsekkäisyyden ja vallanhimon ilmauksia? Samoja ilmauksia, joita tapaamme kautta koko ihmissuvun historian. Uutta on tässä ainoastaan se julkeus ja röyhkeys, joilla ne meidän aikanamme esiintyvät, ja joille tosiaan ei tähän saakka vertoja löydy.
JUSSI. Ajan henki pyytää auttaa kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa, se ei salli, että toisia poljetaan, toisia nostetaan.
HANNA. Niin se on, pappa, oikeudentunnosta ja ihmisrakkaudesta ne lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin voisivat olla kristinoppia vastaan?
PASTORI. Minä puhun Jussin kanssa, – pysy sinä erilläsi asioista, joita et kumminkaan ymmärrä ja jotka eivät sinuun kuulu. »Pyytää auttaa kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa», sanot? – Mitä vielä! Tuo on vaan tyhjää korupuhetta, jolla paha henki itseään verhoo. Tositarkoituksena on kiihoittaa mieliä, sytyttää intohimot tuleen valistumattomissa joukoissa, jotka eivät pysty arvostelemaan enemmän omaa kuin yhteiskunnankaan etuja, vaan hyökkäävät silmittömästi kaikkea hyvää järjestystä vastaan ja matkaansaavat pelkkää häviötä aivan kuin nuo rajut, valloillaan olevat luonnon voimat.
JUSSI. Ihme ja kumma, mikä käsitys –! Kansalla, pappa, on usein monta vertaa enemmän tervettä järkeä kuin oppineilla ja koulunkäyneillä –
PASTORI. Ei ainakaan silloin, kun se sokeasti antautuu jonkun nerokkaan »johtajan» valtaan, joka sitten käyttää hyväkseen sen intohimoja, päästäkseen itse niiden avulla kohoamaan. »Yleistä äänivaltaa», »enemmistön oikeutta» huudetaan, ja kansa luulee olevansa ohjaksissa, vaikka se itse teossa on vaan välikappale yhden tai muutamain »johtajain» käsissä.
JUSSI. Parempiko, että olisi pappien käsissä, niinkuin katolisissa maissa?
ELISABETH. Jussi –!
PASTORI. Papit protestanttisissa maissa ovat kansan opettajia, ei kiihoittajia. He neuvovat tien taivaallisen isän tykö, joka antaa meille kaikille voimaa kantamaan elämän suruja ja murheita. Nyt riistetään onnettomilta usko hänen huolenpitoonsa ja rakkauteensa, riistetään ijankaikkisen elämän toivo, ja – mitä annetaan sijaan? Pieniä oikeuksia, maallisia etuja, joita yhdellä lainpykälällä voitetaan, toisella menetetään. Suuri Jumala! ja näillä he luulevat ihmissydämen syvimpiä tarpeita tyydyttävänsä!
HANNA. Ei syvimpiä, pappa. Mutta ovathan ne siltä tärkeitä.
JUSSI. Pappa näkee asiat niin peräti synkässä valossa. Ja se on luonnollista, tuolla kannalla kun on.
PASTORI. Minä olen näitä kaikkia tarkoin ajatellut täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Pelkästä huolesta kansani ja isänmaani tähden olen valvonut läpeensä monet yöt. Ja yhä uudelleen olen tullut siihen vakuutukseen, että tämä »uusi suunta» ja kaikki mitä siihen kuuluu, tämä löyhä »vapaamielisyys», tämä »realistinen» kirjallisuus, joka rypee lokaviemäreissä, että, sanon minä, tämä kaikki vie meidät auttamatta perikatoon, ellei ajoissa käännytä siltä pois. Sen vuoksi päätinkin viimein ryhtyä taisteluun, minäkin, kovaan ja pontevaan taisteluun. Ja siinä päätöksessä järkähtämättä pysyn.
JUSSI. Mitä se hyödyttää, pappa? Vanhat totuudet kun kerran ovat tuomitut kuolemaan –
PASTORI. Niinpä kuolen minä niiden kanssa. Ja nyt, valitse sinä! Tahdotko olla oikean asian puolella, vai menetkö vastustajain riviin?
JUSSI. Minulla ei ole teidän uskoanne, pappa. Katsantotapani on tykkänään toinen.
PASTORI. Ilman verukkeita jäätkö tänne ja rupeatko auttamaan minua »Aamuruskon» toimituksessa?
JUSSI. Elkää sitä vaatiko, pappa. Huomaattehan jo itsekin, kuinka erilainen meidän kantamme on. Tuskin voisimme ymmärtää toisiamme, saatikka sitten tulla yksimielisyyteen.
PASTORI. Loruja! Kaikki, mitä olen puhunut, on niin päivän selvää, että sen lapsikin ymmärtää.
JUSSI. Minäpä kun en ajattele samalla tavalla. Mutta – turhaan me väittelemme –
PASTORI. Sinun täytyi saada situationi selväksi, sen vuoksi puhuin. Nyt tiedät, mistä on kysymys, ja voit menetellä sen mukaan.
JUSSI (vaikenee).
PASTORI. Katkerata olisi nähdä oma poikansa niiden joukossa, jotka Herraa vastaan sotivat.
HANNA. Pappa, rakas. –
PASTORI. Vaiti, elä sinä puutu näihin. Olenhan sen sanonut, sinä et pysty näitä arvostelemaan.
ELISABETH. Henrik, jätä huomiseksi tämä keskustelu, että ennätät rauhoittua.
PASTORI. Ei, nyt se on ratkaistava, tällä hetkellä juuri.
JUSSI. Lopetetaan, pappa. Emme kumminkaan voi päästä sen selvemmälle.
PASTORI. Sinä et vielä ole antanut minulle vastausta.
JUSSI. En tahtoisi pahoittaa teidän mieltänne, pappa. Mutta, jos vaaditte –
PASTORI. Minä vaadin.
JUSSI – niin täytyy minun sitten jyrkästi kieltää. Minä en voi muuta kuin pysyä vakuutuksissani, minäkin.
PASTORI. Ja nuo sinun »vakuutuksesi» muka estävät sinua rupeamasta »Aamuruskon» toimitukseen?
JUSSI. Ne estävät.
PASTORI. Noh – olkoon! Mutta elä silloin pyri »Nuoreen Suomeenkaan». Pysy järkiään erilläsi.
JUSSI. Minkätähden? Lieneehän minulla oikeus tehdä työtä ja toimittaa jotain maailmassa yhtä hyvin kuin muillakin.
PASTORI. Epäuskoa et saa levittää kansaan. Minä sen kiellän.
ELISABETH. Henrik, elä kiivastu –
PASTORI. Nyt minä sinulta kysyn, Jussi: aijotko sinä tämän jälkeen liittyä »Nuoreen Suomeen»?
JUSSI. Siihen, tai johonkuhun muuhun vapaamieliseen.
PASTORI. Ja kirjoittaa niiden henkeen?
JUSSI. Niin, tietysti – samalla kannalla kun olen.
PASTORI. Toisin sanoen: sinä aijot olla mukana kaikissa noissa »uuden ajan» pyrinnöissä, joista äsken puhuin?
JUSSI. Voimieni takaa.
PASTORI. Ja levittää kansaan epäuskoa ja kaikkea pahaa? – Pilkata, herjata uskontoa –
HANNA. Ei hän sitä tee, pappa.
PASTORI. Hyökätä kirkkoa vastaan, hävittää edesvastauksen ja siveyden tunnon –
HANNA. Ei, ei –! Jussi, selvitä kantasi, näethän, kuinka väärin pappa sinua käsittää.
JUSSI. Minä selvitän sen parhaiten työssä.
HANNA. Pappa, odottakaa hedelmiä, tuomitkaa sitten vasta.
ELISABETH. Minä yhdyn Hannaan. Kenties me jossain määrin erehdymme, Henrik.
PASTORI. Te puhutte sen mukaan, kuin teillä on järkeä. Kun minä näen kansaani syöksettävän turmioon, pitäisikö minun silloin istua ristissä käsin ja epäillä omia silmiäni, siksi kuin apu on liian myöhäistä
JUSSI. Turmiossa juuri ollaan parastaikaa, Ei »uusien» aatteiden tähden, vaan siitä syystä, että »vanhat» aatteet eivät enää pidä kutiaan. Koko tuo niin sanottu »Jumalan pyhä maailmanjärjestys» horjuu omasta heikkoudestaan. Ainoa pelastus on meille uusien totuuksien kehittymisessä.
PASTORI. Viimeisen kerran, Jussi: luovutko aikomuksestasi vai et? Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat.
JUSSI. En luovu.
PASTORI. Se onko viimeinen sanasi?
JUSSI. On, pappa, se on viimeinen.
ELISABETH. Lopetetaan jo.
PASTORI. Ei vielä. Minä myöskin tahdon sanoa viimeisen sanani.
ELISABETH. Henrik –
JUSSI, Mikä on se sana?
PASTORI. Minulla ei ole enää poikaa.
HANNA. Pappa, rakas pappa –
PASTORI. Minulla ei ole enää poikaa.
ELISABETH (nousee). Henrik! »Miehen viha ei tee sitä, mikä hyvä on Herran edessä.»
PASTORI. Joka asettuu Jumalaa vastaan ja panee tehtäväkseen uskonnon hävittämisen kansassa, hän ei ole minun poikani, ja häneltä tuo ovi on suljettu.
HANNA. Armahtakaa, pappa! Eihän Jumalakaan ketään hylkää. Hän rakastaa kaikkia yhtä paljon. Ooh, pappa, te rikotte nyt itse Jumalaa vastaan, vaikka luulette olevanne oikeassa.
ELISABETH. Huomenna ehkä ajattelisit toisin, Henrik.
PASTORI. Päätökseni pysyy: tästä hetkestä saakka ei hän, tuolla, ole minun lapseni.
HANNA. Jos hän vaikka erehtyisikin, pappa, niin antakaa hänelle anteeksi. Me erehdymme kaikki, ja Jumala antaa meille kaikille anteeksi.
PASTORI. Mene pois! Jätä minut rauhaan.
HANNA. Elkää olko, pappa, kova! Te vielä kadutte.
PASTORI. Mene, sanon minä.
JUSSI. Hanna, herkiä!
PASTORI. Olisit estänyt veljeäsi kääntymästä väärälle tielle, siellä kun olit häntä likempänä.
HANNA. Ei hän ole väärällä tiellä, vaan ennemmin – Herra auttakoon meitä –
PASTORI. Sano ulos!
HANNA. Ennemmin olette nyt itse joutunut harhaan.
PASTORI. Sinä uskallat –
ELISABETH. Malta mieltäsi, Henrik, elä mene pitemmälle. Olemmehan jo tarpeeksi onnettomia.
PASTORI. Ja minäkö siihen olen syynä? Minä, joka rankaisen Jumalan kieltäjää?
HANNA. Ei hän ole Jumalan kieltäjä, – siinäpä se juuri on. Mutta vaikka olisikin, – niin, vaikka hän olisikin, pappa, ette sittekään saisi häntä hyljätä. Hyvä paimen jättää kaikki muut lampaat metsään ja menee etsimään sitä, joka eksynyt on. Ja Kristus rakasti syntisiä enin –
PASTORI. Tuletko sinä minua neuvomaan? Sinä – sinä minua neuvomaan? Etkö ollenkaan ajattele – että olet siksi – liian tyhmä?
JUSSI. Minun puolestani elä armoa rukoile, Hanna. Se loukkaa minua. En ole tehnyt mitään rikosta, että täytyisi minun nöyrtyä. Isä on itse särkenyt välimme, se ei kesken enää eheäksi tule.
PASTORI. Semmoista kieltä hän jo käyttää. Hedelmät alkavat kypsyä.
ELISABETH. Viha synnyttää vihaa. Kovuus kovuutta.
JUSSI. Ehkä onkin parasta että olemme järkiään vieraat toisillemme. Sitä vapaammin saan kulkea omia teitäni.
PASTORI. Nyt sen kuulette. Hän ei kaipaa sukua eikä kotia. Ymmärrettävä asia. Joka kerran korkeimmasta luopuu, mitä hän silloin muustakaan välittää.
ELISABETH. Tällä hetkellä hänestä ehkä tuntuu siltä.
JUSSI. Jos koti ja suku minua sitovat, niin – olen niistä ennemmin kuitti.
HANNA (tarttuu hänen käsivarteensa). Sinä pahankurinen! Minäpä en sinua heitä, elä luulekaan. Riipun sinussa kiinni kuin takkiainen.
JUSSI (irtautuu hänestä). Heitä irti, ei nyt ole aikaa enää – (ottaa lakkinsa). Saan ehkä sanoa jäähyväiset.
ELISABETH. Nytkö jo lähtisit? – Ei – ethän sitä tarkoittanut, Henrik?
JUSSI. Minun täytyy päästä pois, mamma, heti, paikalla.
ELISABETH. Viivy huomiseen tai ylihuomiseen. Kaikki voi vielä muuttua.
JUSSI. Elkää pyytäkö, mamma, en minä saata.
ELISABETH. Mutta vaatteesi, tavarasi?
JUSSI. Lähettäkää ne Helsingin asemalle.
HANNA. Jussi, odota, minä lähden mukaan.
JUSSI. Kotoa pois? Mitä varten?
ELISABETH. Seuraa vaan häntä. Sinä teet oikein, Hanna.
JUSSI. No niin – no, tule sitten!
HANNA. Mamma jää tänne papan luokse.
PASTORI. Menköön hänkin, jos haluttaa, menkää kaikki!
ELISABETH. ja sinutko jättäisimme yksin, Henrik?
PASTORI. Yksin en jää – Jumala on kanssani.
ELISABETH. Sinä olisit valmis laittamaan jok’ainoan meistä pois.
PASTORI. Jos Herran asia niin vaatii.
ELISABETH. En minä sinusta luovu, Henrik. Hyvästi, rakkaat! Jumalan haltuun teidät jätän. Hyvästi!
(Esirippu alas.)