Papin perhe: Neljäs näytös
| Kolmas näytös | Neljäs näytös. Papin perhe Kirjoittanut Minna Canth |
Papin perhe |
(Jussin ja Hannan asunto Helsingissä. Mukavasti sisustettu huone. Ovi eteiseen perällä, toinen ovi vasempaan. Jussin työpöytä oikeaan, vasempaan divaanipöytä, leposohva, kiikkutuoli j.n.e.
Jussi istuu pöytänsä ääressä lukien viimeistä, sivuksi taitettua korehtuuria sanomalehteensä. Teuvo seisoo vieressä, katsellen toista korehtuuri-sivua.)
TEUVO. Hyvä, hyvä!... Mainiota!... Kissa vieköön tämä on niin sukkelaa ja samalla niin pistävää, että tahtoisin nähdä, mitä osaavat sanoa.
JUSSI. Tietäähän sen edeltäkinpäin. »Nuori Suomi» pilkkaa uskontoa, ivaa kansan pyhimpiä tunteita. Sehän se on vanha virsi.
TEUVO. Ha-ha-ha-ha!
JUSSI. Mitä kohtaa sinä nyt luet?
TEUVO. »On ehdotettu ’Aamuruskolle’ nimen muutosta. ’Iltarusko’ muka paremmin vastaisi sen merkitystä. Tämä kuitenkin on suuri erehdys. Sillä mitä on iltarusko? Mailleen menneen auringon viimeinen heijastus, valon sammuvien säteiden ruusuinen hyvästijättö. Mutta ajatelkaamme siihen sijaan aamuruskon syntyä. Päivä nousee, lähettää ensimmäiset kirkkaat säteensä herättämään nukkuvaa maailmaa. Pääsevätkö nämä perille? Ei! Yö on tuonut sumua, usvaa, mustia pilven hattaroita taivaan rannalle. Näiden kosteaan helmaan vaipuu alkavan aamun ensimmäinen kirkkaus, säteet ehtivät vaan kullata hautansa reunan. Vasta sitten kun aurinko on saanut nämä esteet tieltään karkoitetuksi» – hyvä, hyvä! »kun aamurusko on taivaalta hävinnyt» – sattuvasti sanottu. –»vasta silloin on valon voitto täydellinen. Meidän pyhät, kunnianarvoiset isämme ovat niinmuodoin tyystin harkinneet työnsä tarkoituksen, he ovat tilansa oikein arvanneet antaessaan lehdelleen nimen ’Aamurusko’.» – Ha-ha-ha ha –
JUSSI. No, eikös se sitten ole niin?
TEUVO. Aivan, aivan! Niin loogillista ja selvää, ettei siitä pääse mihinkään. Mutta mahtaa niiden naamat venyä pitkiksi tätä lukiessa. Ja mitähän isä-ukkosi sanoo, eikö hän jo erehdy ja huuda: »Per –» ha-ha-ha-ha!
HANNA (tulee vasemmalta). Hiljaa, hiljaa, että Maiju saa nukkua. – Mitä te nauratte täällä?
TEUVO. Jussin kirjoitukselle, joka tulee tämän päivän lehteen. Se on niin mahdottoman terävä; oletteko lukenut, neiti Hanna?
HANNA. En ole, eihän se Jussi minulle näytä enää milloinkaan edeltäpäin.
JUSSI. Mitäs sinä aina intät vastaan?
HANNA. Täytyyhän minun, kun sinä et malta olla sättimättä.
JUSSI. Tietysti minä sätin, koska muut minua sättivät.
HANNA. Siitäkö se sitten paranee? Minusta tuo alinomainen riita on niin ikävää.
TEUVO. Vielä mitä! Ei ikävää ollenkaan. Varsinkin kun Jussi osaa antaa heille selkään, niin että tuntuu. Ei joudu alakynteen milloinkaan. Polemiikissa sinä ainakin olet mestari, Jussi, se täytyy sanoa.
JUSSI. Pakostakin siihen oppii sanomalehti-miehenä. Mutta Hanna ei sitä hyväksy. Pitäisi aina suoda vastustajalle viimeinen sana, ei puolustaa itseään eikä käyttää aseita.
TEUVO. Ja mikä siitä seuraisi? Luulisivat niin stuukanneensa Jussin, että hän senvuoksi piti suunsa kiinni. Ja yleisö olisi samaa mieltä. Eikä pitkää aikaa kuluisi, ennenkuin herhiläiset hyppäisivät hänen nenälleen kahta rohkeammin.
JUSSI. Se on varma. Ei, Hanna, niinkauan kuin vähänkään kuntoa lienee, niin pois minä ne silmiltäni karkoitan. En muuten mies olisikaan.
HANNA. Tähän saakka on kumminkin aina sanottu, että akat ne riitelevät ja haukkuvat toisiaan. Nyt miehet ovat ottaneet akoilta viran.
JUSSI. Ole nyt! Vertaatko sinä sanomalehtikiistaa akkojen kielen-pieksemiseen? Onhan asiassa ero.
HANNA. Ei minusta ero ole niinkään suuri. Saanko nyt muuten lukea tuon kirjoituksesi?
JUSSI. Tällä on kiire, poika odottaa eteisessä. Pianhan lehti ilmestyy, ennätät sen lukea sittenkin. (Hän käärii kokoon korehtuurit ja antaa ne eteisen ovelta pojalle.) Tässä, vie ne sukkelasti painoon.
TEUVO (ottaa pöydältä erään kirjoituksen). Mitäs tämä on? »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat.»
HANNA. Ai, elkää lukeko sitä!
TEUVO. Ahaa neiti Hanna! Oletteko tekin ruvennut kirjoittamaan »Nuoreen Suomeen»? Sepä hauskaa.
HANNA. Vaivaista hauskaa. Eiväthän ne hyvät herrat huoli minun kirjoituksistani lehteensä. Kaksi on jo pantu paperikoppaan. Tämä kolmas saa luultavasti mennä samaa tietä.
TEUVO. Mutta minkätähden?
HANNA. Niin, selittäköön Jussi sen asian.
JUSSI. Eikö sitä jo otsakirjoituksesta arvaa ilman muita selityksiä?
TEUVO. »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat» – niin, tätä tietysti ei käy painattaminen.
HANNA. Minä en ymmärrä, miksi ei käy.
JUSSI. Siksi, että kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa puolustaa itseään, jos vihollinen hyökkää maahan.
HANNA. Kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa pysyä totuudessa. Jos miestappo ja verenvuodatus on syntiä ja raakuutta, niin ei mikään maailmassa oikeuta sitä tekemään. Onhan se selvä asia.
JUSSI. On monta selvää asiaa, jota ei voi elämässä toteuttaa.
HANNA. Täytyy voida! Pelkuruus ei saa estää.
JUSSI. Pelkuruus? Mitä sinä aina sanot pelkuruus? Järki, käytännöllinen äly – ne ne kieltävät menemästä suinpäin surman suuhun.
HANNA. Sen juuri tekivät esi-isät ja sitä sanottiin urhoollisuudeksi. Soimaako heitä kukaan järjettömiksi, vaikka panivat henkensä alttiiksi isänmaan edestä?
TEUVO. Ei, mutta kuulkaa nyt, neiti Hanna –
HANNA. Jos Suomen kansa uskaltaisi kuolla marttyyri-kuoleman rauhan aatteen tähden, niin eipä se silloin olisi suotta elänytkään. Suurempaa historiallista tehtävää sille tuskin voi ilmestyä.
JUSSI. Mitä sanot tuohon, Teuvo? Eikö ole kaikki suoraa hulluutta. Mutta hän ei usko minua.
TEUVO. Ei, ei. Turhaa haaveilua! Ja sitäpaitse ei noista asioista sovi puhua julkisuudessa, neiti Hanna. Kyllä Jussi siinä on oikeassa. Mutta mitä koskivat teidän edelliset kirjoituksenne?
HANNA. Kannattaako niistä kertoakaan? (Istuu käsityötä tekemään.)
JUSSI. Niissä oli samanlaisia mahdottomia tuumia. Viimeisessä esimerkiksi hän väitti, että vankilaitokset kaikki ovat muutettavat kasvatuslaitoksiksi tai parantoloiksi. Rikokselliset ovat pidettävät joko moraalisesti sairaina, tai tylsinä, tai kehittymättöminä. Henkisestä puolesta koetetaan kyllä pitää huolta, on kouluja kaikille, yksin idiooteillekin, ja mielisairaille parannuslaitoksia, mutta siveellinen hoito tykkänään laiminlyödään –
TEUVO (hymyilee). No, no, tuo ei olisi ehkä niin hullua.
JUSSI (sytyttää papyrossin). Lapsellisuutta!
TEUVO. Niin, ei niitä aatteita tietysti voi toteuttaa milloinkaan. (Katsoo kelloaan.) Mutta kuulkaa, onko teillä jo teaatteripilettiä täksi illaksi?
JUSSI. Ei ole, vaan meille kuulutaan annettavankin vapaaliput, kun on Maijun koetusnäytäntö.
TEUVO. Se on totta, se. Mutta minunpa täytyy käydä ostamassa, ennenkuin loppuvat.
JUSSI. Tulet kait sitten tänne takaisin, että menemme yhdessä?
TEUVO. Tulen, tulen. Hyvästi siksi aikaa. Menee.)
JUSSI. No, Hanna?
HANNA. Mitä no?
JUSSI. Sinä olet pahoillasi.
HANNA. Olen. Kun sinä et ollenkaan minua käsitä.
JUSSI. Kyllä minä käsitän sinut, mutta sinä et käsitä minua. Kuulepas nyt, kun selitän sinulle asian oikein juurta jaksaen. Pane pois tuo ompeluksesi ja kuuntele minua tarkkaan.
HANNA (laskee työnsä syrjään). Nooh?
JUSSI. Oletetaan, että tänne pohjoiseen tulee puutarhuri etelämaasta. Hän ei tunne meidän ilmanalaa, vaan kylvää täällä oman maansa hienoja, arkaluontoisia kasvia. Kuinka luulet, että niiden kylvöjen käy?
HANNA. Ne eivät menesty. Tietäähän sen.
JUSSI. Oikein! Ne eivät menesty. Niiden kylvämisestä ei siis ollut mitään hyötyä, ei hänelle eikä muille. Olemmeko siitä yhtä mieltä?
HANNA. Olemme.
JUSSI. Tuo puutarhuri saattoi olla hyvinkin taitava kasvien hoitaja, mutta kumminkin hän oli epäkäytännöllinen ja lapsellinen, kun ei ottanut selkoa ensin maan ilmanalasta, ennenkuin meni kylvöjään tekemään, eikö niin?
HANNA. Niin – arvatenkin.
JUSSI. Ja halusta soisimme, että täällä kasvaisi rusinoita, veskunoita, appelsiinia, viinirypäleitä ja muuta semmoista. Mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta.
HANNA. No niin – vaan minä en ymmärrä –
JUSSI. Mitäkö tämä koskee sinuun? Odotahan, me tulemme nyt siihen. Tahtoisin, näetkös, väittää, että sinä juuri olet tuommoinen epäkäytännöllinen puutarhuri.
HANNA. Minä? Kuinka? Millä tavalla?
JUSSI. Sinä tavoittelet semmoisia aatteita ja totuuksia, jotka eivät menesty tämän maapallon moraalisessa ilmanalassa. Ne kuuluvat, näet, johonkuhun muuhun taivaankappaleesen, jossa korkeamman elämän ehdot ovat edullisemmat. Täällä niitä on mahdoton toteuttaa.
HANNA. Mutta voisimmehan kumminkin koettaa. Voisimmehan edes puhua niistä.
JUSSI. Runoilija sen voi tehdä, niinkuin Ibsen tahi Tolstoi ynnä muut. He saattavat kirjoissaan haaveilla yhtä toista mahdotonta, vaikka hyvin tietävät, että hukka olisi käsissä, jos heidän aatteitaan seurattaisiin: Tolstoi itse myöntää, että hänen oppinsa veisi ihmiskunnan häviöön, ja Ibsenin Rosmer – niin, hän, ukko paha, on kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Ei käsitä tämän maailman meininkiä ollenkaan.
HANNA. Pelkään, etten minäkään käsitä.
JUSSI. Mutta sanomalehden, näetkös, täytyy ottaa ihmiset semmoisina kuin ne ovat, ja olot semmoisina kuin ne ovat, katsoa, mikä on mahdollista toteuttaa, mikä ei, – ja myöskin millä tavalla mikin asia voidaan perille ajaa. Lyhyesti: sen täytyy olla käytännöllinen ja viisas, ei haaveilla pilvien tuolla puolen eikä myöskään lyödä päätänsä seinään. Ymmärrätkös nyt?
HANNA. Kyllähän minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta sillä tavoin edistytään niin kauhean hitaasti – jos edistytään ollenkaan.
JUSSI. Elä rupea alakuloiseksi, pikku Hanna. Sinun täytyy heittää nuo korkeat ideaalit ja tyytyä matalampiin, paljon matalampiin, muuten tulet mielisairaaksi. Mitä hyötyä sinulla siitä, jos välttämättä tahdot kotimaassa kasvaneita appelsiinia, kun niitä kumminkin on mahdoton saada? Vähemmän tunnetta, enemmän järkeä, lapsi kulta – No, mitä nyt? Maiju siellä, luulemma, jo rymyää. Kas niin, tuossa hän on. Miks’et malttanut nukkua enemmän aikaa?
MAIJU (tulee väsyneen näköisenä sivuhuoneesta).
HANNA. Maiju rakas, kuinka sinä jaksat näytellä illalla, kun et ollenkaan lepää, etkä moneen yöhön ole saanut unta?
JUSSI. Ja ajattele miten tärkeätä, että onnistut tänä iltana, kun on koetusnäytäntö.
MAIJU. Eihän ole enää aikaa, kello on jo paljon. Täytyy mennä teaatteriin.
JUSSI. Kello on vasta kuus. Puoli tuntia ennätät vielä nukkua vallan hyvin.
HANNA. Mene takaisin pitkällesi. Kyllä minä herätän, jos sattuisit nukkumaan.
MAIJU. En minä enää. Antakaa minun olla täällä teidän luonanne. Jos tietäisitte, kuinka vaikeata se on, ette varmaankaan pakoittaisi.
JUSSI. Mikä on vaikeata?.
MAIJU. Se, se –. En minä hirviä kertoa.
HANNA. Kyllä arvaan. Ne yölliset näyt sinua kiusaavat.
MAIJU. Nehän ne kiusaavat.
HANNA. Ihme ja kumma! Eikö mitään apua bromkaalista, eikä puolikylvystäkään, jonka tänään otimme?
MAIJU. Ei mitään. Pahemmiksi vaan käyvät.
JUSSI. Minkälaisia näkyjä ne ovat? Saanko kuulla? Jospa minä ne karkoittaisin hyvinkin.
MAIJU. Ei ne vaivaa näin kun olen ylhäällä, ja kun puhelemme yhdessä. Mutta niin pian kuin menen levolle ja koetan nukkua –
JUSSI. Silloin ne ilmestyvät?
MAIJU. Silloin heti. Jos menen unenhortoon, on isä vuoteen ääressä ja kumartuu ylitseni. Hänellä on pitkä puukko kädessä, jolla aikoo pistää minua suoraan sydämeen. »Näin uhrasi Abraham ennen poikansa Iisakin», hän sanoo. Minä aina säikähdän ja vavahdan hereille.
JUSSI (nauraen). Ja tuommoista unta sinä pelkäät. Jopa olet lapsellinen.
MAIJU. Ei siinä ole vielä kaikki. Minä näen hänet välistä valveilla ollessakin, ennenkuin menen uneenkaan. Kun painan silmät kiinni, ja koetan nukkua, tunnen selvästi, että hän jo on huoneessa. Repäisen äkisti silmät auki, ja hän tosiaankin seisoo nurkassa perällä huonetta, ikäänkuin väijymässä; mutta kun oikein kiinteästi teroitan silmäni sinne, himmenee hän vähitellen, ja katoo aivan samaan paikkaan, seisovilta jaloiltaan.
JUSSI. Näköhairahduksia, hyvin tavallisia. Ei niistä huoli olla millänsäkään, Kun voisit olla pappaa ajattelematta –
MAIJU. Mutta kun minä en saa häntä pois mielestäni, en vaikka mitä tekisin.
JUSSI, Et ainakaan häntä pelkäisi, turhanpäin. Siitähän ne vaan tulevat kaikki nuo kuvittelut.
MAIJU. Niin, miksi täytyy minun häntä niin hirveästi peljätä! En sille mitään voi.
JUSSI. Me lähdemme huomenna lääkäriin, ehkä hän tietää jotain neuvoa. Nyt unohdamme pois kaikki kummitukset ja puhelemme muista asioista.
HANNA. Tehdään niin. Ajattelin sitä jo äsken ehdoittaa.
MAIJU. Mutta eikö minun pidä jo vähitellen lähteä? Jussi, katsoppa kelloasi.
JUSSI. Jaa-a! Ei tässä enää ole aikaa kovin vitkastella. Kymmenen minuttia korkeintaan.
MAIJU. Voi, voi! Kuinkahan minun nyt käynee!
HANNA. Joko tulee ramppi-kuume?
MAIJU. Kuulkaa – yhtä teidän täytyy luvata minulle.
HANNA. Nimittäin –?
MAIJU. Te ette saa tulla teaatteriin tänä iltana, ette kumpikaan.
JUSSI. Mitä hullua? Mekö emme saisi tulla teaatteriin?
MAIJU. Ette millään ehdolla! Minä pyydän ja rukoilen: jääkää pois!
HANNA. Mutta minkätähden?
MAIJU. Minä suorastaan en osaisi näytellä, jos tietäisin teidän olevan katselemassa. Ajattelin sitä juuri äsken tuolla.
JUSSI. No, nyt tuli kummat!
MAIJU. Etkö muista, Hanna? Koulun tutkinnoissakin ennen en peljännyt ketään niin paljon kuin mammaa ja sinua. – Samoin nyt. Ei saa ketään omia tulla teaatteriin, kun minä näyttelen, ei ketään.
HANNA. Eikö milloinkaan?
MAIJU. Sitten ehkä joskus – monen vuoden päästä, kun olen käynyt Pariisit ja muut. – Mutta tänä iltana ei varsinkaan.
JUSSI. Ja täälläkö meidän pitää istua epätiedossa kaiken aikaa? Kuule – ei se käy laatuun.
MAIJU. Minä tulen kotiin heti, kun »Ensi lempi» on mennyt. Sitten istumme hauskasti yhdessä ja minä kerron tarkkaan, kuinka on käynyt.
JUSSI. Niin, mutta – En minä tiedä, tokkohan me tuohon suostumme, Hanna?
MAIJU. Teidän täytyy, minä sen sanon. Vai tahdotteko välttämättä tehdä minulle kiusaa, tahdotteko, etten onnistuisi?
HANNA. Ollaan poissa, Jussi, koska hän niin vaatii. Näemmehän sen sitten jonkun toisen kerran.
MAIJU. Hyvä, rakas Hanna, sinä olet aina kiltti. Voi, voi, kuinka sinä olet herttainen, minä pidän sinusta niin ihmeesti.
HANNA (hymyillen). Vähälläpä on lapsen mieli hyvitetty.
MAIJU. Mutta nyt alkaa jo olla kiire. (Katsoo kelloaan.) Jumaliste – kohta puoli seitsemän. – No, Jussi, jäätkö pois, vai et?
JUSSI. Hm... Sepähän sitten nähdään.
MAIJU (polkee jalkaa). Sano sukkelasti!
JUSSI. Kuule – elä sinä äyski.
MAIJU. Kun on niin kauheasti kiire. Nyt minun pitäisi olla jo teaatterilla.
JUSSI. Mene sitten joutuun.
MAIJU. Lupaatko jäädä pois? Hyvä Jussi?
JUSSI. Sinulla on aina kaikenmoisia päähänpistoja, jotka eivät velvoita, ei niin mitään. Oikein harmittaa tuommoinen –
MAIJU. Lupaatko, lupaatko?
HANNA. Anna myöten, Jussi, hän muuten hermostuu.
JUSSI. Eikö liene jo parhaiksi hermostunut?
MAIJU. Taivas, kuinka sinä minua viivytät. – Puoli seitsemän jo!
JUSSI. No, mene, Jumalan luoma, mene herran nimeen.
MAIJU. Ja sinä et tule?
JUSSI. En. Ole rauhassa.
MAIJU. Käsi päälle.
JUSSI. Vielä minä sen panen alle. Ellet usko sanaa, niin –
MAIJU. Käsi päälle, minä sanon! (Ottaa sen häneltä puoliväkisen.) Noh, nyt on hyvä kaikki.
JUSSI. Hupakko.
MAIJU. Nyt se siis kohta alkaa! – Voih!
HANNA. No, Maiju –? Mikä vaivaa?
MAIJU. Jos olisi kaikki jo ohitse! Jos olisi kello yhdeksän ja me istuisimme täällä levossa!
HANNA. Elä rupea sitä nyt ajattelemaan. Sinä myöhästyt.
MAIJU. Niin, se on totta. Täytyy lähteä, ei auta mikään! Hyvästi, Hanna.
HANNA. Hyvästi, hyvästi! Ja onnea nyt! Ole rohkea vaan, elä hätäile yhtään. Kyllä sinä varmaan onnistut.
JUSSI. Ja ellet onnistu, niin väliäpä tällä! Ei se ole sen vaarallisempaa.
HANNA. Käännyt jollekulle muulle alalle sitten.
MAIJU. Hyvästi, Jussi! Elkää olko minulle ilkeitä huomenna lehdessänne.
JUSSI. Minustako se riippuu, kun et päästä edes katsomaankaan. Antaahan olla, ettet vaan saisi sitä katua.
HANNA. Ei hän saa, mitä sinä vielä kiusoittelet, Jussi, suotta. Riennä nyt, Maiju kulta.
MAIJU. Hyvästi. (Menee kiireesti eteiseen.)
HANNA (saattaa häntä ovelle ja tulee takaisin). Pää pystyyn! Näytä, että sinussa on terästä ja rautaa. – Maiju raukka! Luuletko, että hän onnistuu, Jussi?
JUSSI. Vaikea tietää edeltäpäin.
HANNA. Mutta ellei hän nyt onnistu eikä pääsekään teaatteriin – entäs sitten? Pappa varmaan kieltää häneltä kodin.
JUSSI. Mitäs sitten muuta kuin menee naimisiin. Teuvo on, luulemma, häneen pahasti pikiintynyt. Ja Teuvo on varakas poika, voi ottaa eukon milloin hyvänsä.
HANNA. Hyi sinua!
JUSSI. Mitä hyi? Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin on naiselle tärkeintä kaikesta.
HANNA. Senpätähden juuri siihen ei enää toimeentulon tähden mennäkään, vaan ainoastaan rakkaudesta.
JUSSI. Mikäs estää Maijua rakastumasta Teuvoon? Semmoinen kunnon poika –
HANNA. St! Joku tuli eteiseen. (Menee katsomaan.)
JUSSI. Ja rakkaus se syttyy ja rakkaus se sammuu, mutta pääasia on, että tulevat hyvin toimeen.
HANNA (ovella). Ole hiljaa! – Kas, tekö siellä olittekin?
TEUVO (tulee sisään). Nyt, tiedättekö, on hiisi merrassa.
JUSSI. Noh?
HANNA. Mitä on tapahtunut?
TEUVO. Pappanne on täällä.
JUSSI. Elä! – Mistä tiedät?
TEUVO. Tuli vastaani kadulla. Ja hän oli mörkin näköinen kuin ukkospilvi.
JUSSI. Taidamme olla helisemässä kohta.
HANNA. Elä edes naura, Jussi.
JUSSI: En suinkaan tässä osaa itkemäänkään ruveta.
TEUVO. Leikki siitä kumminkin on kaukana. Tietysti hän tahtoo ottaa Maijun pois teaatterista. Mitä varten hän muuten olisi tullut?
HANNA. Niin, se hänellä mahtaa olla mielessä. Kuinka tämä. päättyy, Jussi?
JUSSI. Mitä hän sinulle puhui?
TEUVO. Ei paljon mitään. Kysyi vaan teidän asuntoanne.
JUSSI. Hän aikoo siis tulla tänne? Hyvä!
HANNA. Jussi, ei riitaa! Rakas Jussi!
JUSSI. Ei minun puoleltani ensiksi. Mutta jos hän aloittaa – ja sen hän luultavasti tekee –
HANNA.. Niin muista kuitenkin, että hän on isäsi, että hän on juurtunut kiinni toiseen katsantotapaan –
JUSSI. Jonka nojalla luulee olevansa oikeutettu muita sortamaan. Jos antaisi hänelle vallan, hän tukehuttaisi henkisesti kuoliaaksi jok’ainoan lapsensa.
HANNA. Nyt sinä olet jo täydessä vihassa!
TEUVO. Hevonen pysähtyi portaiden eteen. (Katsoo ikkunasta.) Ganska riktigt – siellä hän on.
HANNA. Pappako? (Juoksee ulos.)
TEUVO. Mutta kuinkas nyt? Meidän pitäisi jo mennä teaatteriin.
JUSSI. Kuulehan, kun Maiju ei anna meidän tullakaan. Mokoma visapää.
TEUVO. Eikö anna teidän tulla?
JUSSI. No ei. Hän muka ei osaa näytellä, jos tietää meidän olevan katsomassa.
TEUVO. Entäs sitten?
JUSSI. Täytyy kait totella.
TEUVO. Nyt ne siellä tulevat, että ovet jyskävät. Minä lähden ajoissa tieheni.
JUSSI. Maltapas, kun sanon. Lähetä sinä meille tietoa teaatterista, kuinka Maijun on käynyt. Lähetä kohta, kun »Ensi lempi» on mennyt.
TEUVO. Kyllä, kyllä. (Menee.)
JUSSI. Vai niin, isä! Sinä siis uhalla tahdot koetella voimia lastesi kanssa. Astu esille! Minä olen valmis. (Pastori ja Hanna tulevat.)
HANNA (eteisessä tullessaan). Herra Rastas meille ikään kertoi, että pappa oli kaupungissa.
PASTORI (samoin eteisessä). Jussi on kotona?
HANNA. On.
PASTORI. Hyvä! (Tulee sisään, sanomalehti kädessä. Hanna seuraa häntä.)
JUSSI. Hyvää iltaa!
PASTORI. Sinunko kynästäsi on lähtenyt tämä hävytön kirjoitus »Aamuruskoa» vastaan?
JUSSI. Minun.
HANNA. Tämän päivän lehdessä varmaan?
PASTORI. Sinun kynästäsi? Todella sinun kynästäsi? Sitä en olisi kuitenkaan uskonut. Täytyy tunnustaa: minä olen niin hämmästynyt, etten tiedä mitä sanoa.
HANNA. Voi, Jussi, mitä olet sinä kirjoittanut?
PASTORI. Pitkälle olet ehtinyt vähässä ajassa. Kotona sinulla vielä oli hiukkasen omaatuntoa jäljellä, et silloin näin ilkeästi sentään olisi kirjoittanut omaa isääni vastaan.
JUSSI. Ensiksikin tuo kirjoitus ei ole nimenoman teitä vastaan kirjoitettu, ja toiseksi – olettehan itse sanonut, ettei teillä enää ole poikaa, siitä seurannee, ettei ole minulla enää isää.
HANNA. Pappa rakas – tulkaa istumaan tänne.
PASTORI. Sinä rohkeat vielä puhua puolestasi? Sinä seisot siinä avoimella otsalla ja katsot minua suoraan silmiin? Etkö ymmärrä edes hävetä?
JUSSI. Tuotako kirjoitusta? En – sitä en tosiaankaan häpeä. Onhan se vaan vastaus »Aamuruskon» hyökkäykseen. Vai luulitteko saavanne solvaista minua mielin määrin ja kivittää minut vaikka kuoliaaksi, ilman että olisi teillä pelkoa vastustamisesta? Siinä surkeasti petyitte. Minä en ole semmoinen raukka, että minut noin ykskaks’ vaan muserrettaisiin ja poljettaisiin jalkojen alle. Oho – vähäpä olisi minussa silloin kuntoa. Ei – sana sanasta, kaksi parhaasta, siinä ei arvella yhtään. Ette minun suutani hevillä saa tukkoon, sen lupaan.
HANNA. Pappa ei kuuntele häntä, hän on vihan vallassa nyt eikä tiedä mitä puhuu.
PASTORI. Minä en sanoisi mitään, jos rehellisesti itseäsi puolustaisit, jos pysyisit asiassa ja koettaisit kumota väitteitämme, selittää kantaasi, miten parhaiten voit. Mutta totuutta on vaikea kumota, siinäpä se! Sen vuoksi tartut tällaisiin aseihin. Vakavaan puheesen sinä vastaat ivalla ja kevytmielisellä pilkalla. Mitä luulet sillä voittavasi? Naurajat saat puolellesi ja ymmärtämättömät, mutta kaikki ne, jotka kykenevät vähänkin ajattelemaan, ne sinua halveksivat.
JUSSI. Erehdytte. Teidän kirjoituksenne »Aamuruskossa» oli päinvastoin siihen määrään typerä, ettei kannattanut muulla tavalla vastata. Te olette joutuneet naurun alaisiksi, mutta syyttäkää itseänne. Kirjoituksessanne annoitte minulle mainiot aseet käteen, enkä minä ole niin jalomielinen, että laskisin hyvää tilaisuutta ohi menemään, koska kerran ollaan sodassa toisiamme vastaan. Ette sitä itsekään tekisi, niin Jumalan miehiä kuin olettekin.
HANNA. Voi, Jussi, miksi olet noin paha?
JUSSI. Siksi, että he ensin ovat olleet minulle pahoja. Ja siksi, etten minä ole sinuksi. Sinä sitä annat menetellä kanssasi kuinka hyvänsä, sinua saa huoleti solvaista ja potkia tieltä pois. Ei tarvitse urosten peljätä, että heitä potkaistaan takaisin. Sinä kärsit hiljaisesti ja nöyrästi, et avaa suutasi koskaan itseäsi puolustamaan. Mutta sano, mitä olet siitä kostunut? Oletko ehkä pehmittänyt heidän sydäntänsä? Kaukana siitä –!
PASTORI. Jatka, jatka! Anna tulla enemmän samaan suuntaan. Vahinko, ettei ole äitisi täällä näkemässä ja kuulemassa minkälaisia hedelmiä hänen kasvatuksensa on tuottanut.
JUSSI. Äitipä katseleekin minua toisilla silmin. Hän näkee, etten minä ole juoppo enkä renttu enkä tylsistynyt, kykenemätön, pahanpäiväinen nahjus, jommoiseksi olisin tullut teidän käsissänne. Äidille kiitos siitä, että olen saanut vapaasti kehittyä, että minulla on voimaa ja kuntoa jotain toimittamaan maailmassa.
HANNA. Mutta ikävällä mielellä hän sinua nyt kuuntelisi, Jussi. Surua herättäisi hänessä jok’ainoa sanasi, ole siitä varma. Sillä hän ei ikinä ole sinua kehoittanut näin pappaa kohtelemaan, ei esimerkillä eikä neuvoilla.
JUSSI. Ei tosin olekaan; vaan sen on oma järkeni minulle opettanut. Olenhan nähnyt, mihinkä ehdoton alttiiksiantamus vie. Isässä ei milloinkaan olisi sorron halu päässyt noin kasvamaan, jos äiti olisi ollut hiukan jäntevämpi eikä liiallisella lempeydellä pitkin matkaa antanut sille yllykettä –
PASTORI. Mitä –! Minäkö sortanut? – Onko äiti valittanut –?
JUSSI. Ei – hän ei ole koskaan valittanut. Hän on kestänyt ja kärsinyt, ja alistunut ja antanut anteeksi kovat sanat ilman että pyydettiinkään. Ja siinä hän juuri teki väärin.
HANNA. Kuinka voit niin sanoa, Jussi?
JUSSI. Hän teki väärin ensiksikin isää kohtaan, joka senkautta pääsi paatumaan itsekkäisyydessään ja kovuudessaan ja pitämään menettelyään oikeana. Hän teki väärin meitä kohtaan, jotka hänen jälkeensä jouduimme tuon itsekkäisyyden ja kovuuden esineiksi.
HANNA. Että sinä julkeat syyttää äitiä! Jumalan kiitos, hän ei kumminkaan ole tätä kuulemassa.
PASTORI. Hävyttömyydelläsi ei ole enää rajaa!
JUSSI. Ymmärtäkää minua oikein. Minä en sanallakaan tahdo mammaa nuhdella, sillä hän ei ole aavistanut mitä seurauksia hänen liiallinen hyvyytensä tuottaisi muille, luuli kaiken riippuvan siitä, että hän itse jaksoi kärsiä. Nyt täytyy minun korjata hänen erehdyksensä, asettua sitä jäykempään vastarintaan ja antaa jok’ainoa isku hörymättä takaisin. Minä näytän sekä äidille että sinulle, millä tavalla tänlaisissa kohdissa on meneteltävä.
HANNA. Ei, Jussi, ei, ei! Äiti on oikeassa, sinä väärässä. Ei pahaa voiteta pahalla. Ei väkivaltaisuutta, ei aseita. Ei huonoja keinoja oikealle asialle. Järkiään toisella tavalla se voitolle pääsee.
JUSSI. Kyllä! Vallan toiseen kokemukseen sinunkin olisi pitänyt tulla.
PASTORI. Herkiä! Sinussa asuu villityksen henki. Mainiosti osaat sinä sotkea ja velloa asioita. Mainiosti kääntää kaikki omaksi eduksesi, lykätä syyt muiden niskoille ja asettaa itsesi kauniimpaan valoon. Toden totta! Enkö seisonut siinä jo suu kiinni ja ollut vähällä hämmentyä itsekin taitavasta puheestasi. Mitä sitten enää ihmettelenkään naisia, että joutuvat sinun vaikutuksiesi valtaan, varsinkin Maiju, joka on vielä nuori, kokematon, tykkänään lapsi – Niin, nyt olin vähällä unohtaa – missä Maiju? Kutsukaa häntä tänne puheilleni heti.
HANNA. Maiju ei ole kotona, pappa.
PASTORI. Ei kotona? Mihin hän on mennyt?
HANNA. Teaatteriin. Aikoja sitten. Hänellä kun on koetusnäytäntö tänään.
PASTORI. Kas niin! Tämä turhanpäiväinen väittely –! No, ei auta; minä lähden sinne.
HANNA. Teaatteriin? Mitä varten, pappa?
PASTORI. Estämään häntä. Minun lapseni ei saa näyttelijänä esiintyä.
JUSSI. Ette kumminkaan mahda –? Sehän olisi julkinen häväistys.
PASTORI. Sekö, että isä vaatii kuuliaisuutta lapseltaan? Sinulla on kumma käsitys kunniasta ja häpeästä. Mutta – sitä en ihmettele.
JUSSI. Mitä sanottaisiin, jos vapaamielinen isä tunkisi kirkkoon ja väkipakolla estäisi poikaansa saarnaamasta?
PASTORI. Onko se mielestäsi sama asia?
JUSSI. Jotakuinkin.
PASTORI. Sinun kanssasi ei kannata sanaa vaihtaa. Ole oloillasi sinä. Minä koetan palauttaa edes yhden lapsistani vielä oikealle tielle.
HANNA. Onko taiteilijan tie sitten väärä, pappa? Onko hänen työnsä vähemmästä arvosta kuin muiden? Hänen rehelliset pyrintönsä – ovatko ne tuomittavat?
PASTORI. Minä en tuomitse niitä. Kuka sen on sanonut, että minä tuomitsen? Olenhan päinvastoin aina myöntänyt, että taiteellakin voi olla merkityksensä. Ei siitä ole puhetta. Mutta minun lapseni ei saa näyttelijäksi ruveta. Minä sen kiellän, ja minulla on siihen oikeus.
JUSSI. Maiju raukka – mikä hänelle tulee eteen. Papiksi hän ei kelpaa, saarnastuoli on siksi liian pyhä paikka, ettei se ole naisille –
HANNA. Voi, elkää menkö, rakas pappa. Maiju ei sitä kestäisi, hän on ilmankin niin heikko. Hyvä pappa, ajatelkaa häntä.
PASTORI. Ajatteliko hän minua, kun karkaamalla läksi kotoa? Syntiä seuraa rangaistus, se hänen piti tietää. Heitä minut irti, Hanna!
HANNA. Pappa, kuulkaa minua, edes tämä ainoa kerta –!
JUSSI (katsoo kelloaan). Kaikessa tapauksessa olette nyt myöhästynyt. Hän näyttelee parastaikaa.
PASTORI (ryntää ulos). Se oli teidän syynne!
HANNA. Mitä hän aikoo? Keskeyttääkö näytännön?
JUSSI. Se voisi häneltä syntyä.
HANNA. Vaan millä tavalla?
JUSSI. Kuka sen tietää. Minun ei tee mieli mennä katsomaan.
HANNA. Ja mitä sitten seuraa?
JUSSI. Mitäkö seuraa? Suuri skandaali, arvatenkin. Perhana sentään.
HANNA. Elä edes kiroa.
JUSSI. Mitäs tässä muutakaan voin?
HANNA. Emmekö millään tavalla saattaisi sitä estää?
JUSSI. Emme nyt enää. Että minä yhtäkaikki päästin hänet menemään! Olisi pitänyt asettua oven eteen ja sulkea häneltä tie. Se minun olisi pitänyt tehdä! Pöllö, mikä olin.
HANNA. Ei, tyyneesti, rauhallisesti olisit puhunut. Olisit kohdellut pappaa rakkaudella –
JUSSI. Mene rakkauksinesi! Etkö jo vihdoinkin huomaa, ettei sillä päästä mihinkään? Voimaa täällä kysytään, ei rakkautta. Ottiko sinua isä lukuun ollenkaan, sano?
HANNA. Ei ottanut.
JUSSI. Tietääkö hän ylipäätään, että sinua on olemassakaan? Sinua tai äitiä? Muulloin kuin milloin hän teitä halveksien sysää syrjään?
HANNA. Taidat olla oikeassa. (Peittää kasvonsa käteen.)
JUSSI. Hanna –? Itketkö sinä? Kuule – mitä sinä nyt joutavia? (Menee hänen luoksensa ja laskee kätensä hänen kaulalleen.) Elä itke, elä herran tähden, ei se kannata. Jopa jo! Ole ihan huoleton, kyllä minä pidän puoliasi. Mutta sinä et saa silloin asettua minua vastaan. Muista se. No niin – elä itke enää. Kuule, Hanna!
HANNA. Enhän minä itke.
JUSSI. Itketpäs. Kas tuota, kun osaa narrata. Tiedänhän minä että itket, mitä sinä kiellät? Näytäpäs silmiäsi – no, näytä vaan, näytä. Noo – vai et sinä itke? Mikä sinua nyt oikeastaan vaivaa? Tunnusta kauniisti!
HANNA. Minä olen tarpeeton ihminen maailmassa. Ei minulla ole sijaa täällä. En sovellu elämään, en voi toimittaa mitään.
JUSSI. Sinäkö tarpeeton? Hui hai! Ennen sitten kaikki muut. – Mihinkä me matoset joutuisimme, ellei olisi tuommoisia lempeitä, helläsydämisiä olentoja kuin sinä ja äiti – jotka aina pidätte vaan muista huolta, ette milloinkaan itsestänne? Voi, että minä nyt pahoitin sinun mielesi noin! Oikein kirvelee syntistä sieluani. Pikku, herttainen muru, elä ole milläsikään enää, näes, minä jo lykkään katumusta. Nyt jos pappa olisi täällä, minä olisin hänelle niin hyvä, niin hyvä, niin että! Ainoastaan sinun tähtesi, kulta nupukka.
HANNA. Lupaatkos olla? Sinä rakas, hyvä Jussi, tiesinhän, että sinä pohjalta olet vallan toinen.
JUSSI. Niin olenkin – sen tunnen nyt. Mutta siellä tulee joku. Kirjapainon poika ehkä – Ei –?
(Vosikka tulee.)
VOSSIKKA. Asuuko täällä herra Valtari?
JUSSI. Mitä sillä? Minä se olen.
VOSSIKKA. Tämän laittoi eräs herra suomalaisesta teaatterista.
JUSSI (ottaa kirjelipun ja aukaisee sen). Teuvolta! –»Loistava menestys! Seitsemän esiinhuutoa, monta monituista kukkaisvihkoa. Ihastus yleinen!» – No hei! Hanna, elä ole pahoillasi enää, kaikki on hyvin.
VOSSIKKA. Tuleeko siitä vastausta?
JUSSI. Ei, saatte mennä. – Odottakaa – tässä vähän juomarahaa.
VOSSIKKA. Kiitän. (Menee.)
HANNA. Eipä tullut siis mitään julkista skandaalia. Oli se kumminkin hauskaa.
JUSSI. Ei tullut. Isä-ukko ei arvon ennättänyt perille ennen näytännön loppua. Sai pitkän nenän. Nyt pauhatkoon jäljestäpäin niin paljon kuin lystää.
HANNA. Mutta Maiju raukka on ehkä kovalla parast’aikaa.
JUSSI. Pah – hän sen kestää. Ja paetkoon tänne, jos hätä tulee. – No niin, siinä paha, missä panetellaan.
MAIJU (tulee kukkaisvihko kädessä). Nyt se on ohitse.
HANNA. Loistava menestys, esiinhuutoja, kukkakimppuja – me jo tiedämme.
MAIJU. Kuka kertoi?
JUSSI. Onnea vaan! Saako sinua nostaa?
MAIJU. Ei, – elä, elä, Jussi.
HANNA. No, miltä tuntui? Kerro!
MAIJU. Jahka tästä selviän. Minä olen kuin kuumeessa vielä. Antakaa minulle vettä.
JUSSI. Olutta sinun pitäisi juoda, tai portteria.
MAIJU. Ei, vettä minä ennemmin –
HANNA. Tässä.
MAIJU. Kiitos. Se teki hyvää.
JUSSI. Mutta et sinä ole oikein iloinen. Luulin, että sinä nyt kohoisit vähintäkin seitsemänteen taivaasen.
MAIJU. Odota, veli hopea, ehkä tästä vähitellen kohoankin. Ja menen yksin tein ylös aina seitsemäänkymmenenteen. Mitäs silloin sanotte?
HANNA. Eikö sinua peloittanut hirveästi?
MAIJU. Peloitti alussa. Mutta niin pian kuin tulin näyttämölle ja näin yleisön, oli kaikki kuin pois puhallettuna. Minä unohdin koko maailman ja sain semmoista voimaa ja intoa, että itsekin ihmettelin. Se tuli varmaan siitä, että koko ajan tunsin, kuinka yleisö oli minulle hyväntahtoinen.
HANNA. Sinä sen tunsit?
MAIJU. Tunsin, selvästi. Sieltä tuli kuin sähkövirta ja se se vaikutti. Ette usko, millä sisällisellä riemulla minä näyttelin. Tiesin, että onnistuin, ja mitä paremmin sen tiesin, sitä helpommaksi kävi näytteleminen. Voi, se oli vallan toista kuin näytellä tyhjille seinille siellä kotona.
JUSSI. Sen arvaan.
HANNA. Varsinkin kun oli eläviä ihmisiä vastanäyttelijänä eikä kasvia. –
MAIJU. Ja sitten – kun huudettiin esille ja kun koko huone kaikui käsien läiskeistä ja hyvähuudoista, ja kukkavihkoja ojennettiin rampin yli –
HANNA. Niin, mitäs se kaikki vaikutti?
MAIJU. Tiedättekö, minä olin kuolla ilosta. Olisin tahtonut sillä kertaa puristaa koko yleisön rintaani vasten.
JUSSI. So, so. Ei vähä mitään.
MAIJU. Niin, vaan nyt tuntuu niin oudolta yhtäkaikki. Niin kummallisen oudolta. En ymmärrä itsekään, mutta – Voi, jos mamma olisi täällä!
JUSSI. Entä pappa!
MAIJU. Ei herran tähden, pysyköön hän vaan siellä kotona.
HANNA. Mitä? Sinä et siis –? (Katsoo Jussiin.)
JUSSI (antaa varoittavan merkin). Niin, pysyköön hän vaan siellä kotona.
MAIJU. Tulkaa nyt istumaan. Hanna ja minä sohvaan, Jussi kiikkutuoliin.
JUSSI. Heti, paikalla. Minä otan vaan papyrossin.
MAIJU. Pidä minusta oikein tukevasti kiinni, Hanna. Noinikään. Mitenkä tulevat ne toimeen, joilla ei ole veljeä, ei sisarta, ei ketään maailmassa?
HANNA. Kerro nyt vielä teaatterista jotain. Oliko paljon väkeä?
MAIJU. Täysi huone. Lippu luukun päällä.
JUSSI. Oho? Oikeinko todella?
HANNA. Mutta kuule, miksi sinä nytkähtelet niin somasti?
MAIJU. Mitenkä nytkähtelet?
HANNA. Noin, tuolla tavalla. Etkö siitä itse tiedäkään?
MAIJU. Tiedänhän minä. Ei se mitään. Hermostumista vaan.
JUSSI. Sinun täytyy saada lasi viiniä.
MAIJU. Ehkä se tosiaan vahvistaisi.
HANNA. Voi, kun ei satu olemaan kotona.
MAIJU. No, antaa sitten olla.
JUSSI. Ei, minä menen hakemaan.
HANNA. Ethän pääse puotiin enää näin myöhällä.
JUSSI. Kyllä minä tiedän mistä saan. Odotatte vaan pikkuisen aikaa. Minä olen tuotapikaa takaisin.
MAIJU. Elä huoli mennä, Jussi. Kyllä se on ohitse kohta, en minä tarvitse mitään.
JUSSI. Tarvitset lasin viiniä ihan varmaan. Ja sitten saamme Hannan kanssa juoda maljasi myöskin, kuuluuhan se asiaan. Ota sinä, Hanna, lasit esille sill’aikaa (kääntyy ovelta). Kuulehan – taikka niin – ei hän tänne tule tänä iltana kumminkaan. – Eikös mitä – ei sitä tarvitse peljätä. (Menee.)
MAIJU. Kuka ei tule?
HANNA. Ei kukaan.
MAIJU. Mutta ketä hän tarkoitti?
HANNA. Ketä lienee tarkoittanut.
MAIJU. Teuvoa vissiin.
HANNA. Nojaa päätäsi tuohon minun olkapäähäni. Noin. Onko hyvä nyt?
MAIJU. On.
HANNA. Jos koettaisit nukahtaa hiukan. Painapa silmäsi kiinni.
MAIJU. Hän sanoi peljätä... Ei tarvitse peljätä... Minkätähden hän sanoi peljätä?
HANNA. Nuku nyt pois eläkä puhele enää. Ole vallan hiljaa.
MAIJU. En minä saa unta. Saanenko koko yönä.
HANNA. Jos malttaisit olla rauhassa siunaaman hetken. Et ajattelisi, et liikkuisi, et puhuisi.
MAIJU. Kuule – mikä se oli?
HANNA. Ei mikään, ei ikinäs mikään. Rupeatko sinä taas kuvittelemaan –?
MAIJU. Ääniä ihan varmaan!
HANNA. Kadulta ehkä. Mitä niistä välität?
MAIJU. Kuule, kuule –!
HANNA. Elä hätäile suotta, hyvä lapsi. Olipa tuo nyt mitä tahansa –
MAIJU. Ikkunan alle pysähtyivät. (Serenaadi alkaa ikkunan takana.)
HANNA. Serenaadi –! Ylioppilaat laulavat sinulle.
MAIJU. Ylioppilaat? Voi, tulta, tulta! Hanna kulta, sytytetään kaikki lamput ja kynttilät.
HANNA. Kyllä, kyllä. – Istu rauhassa sinä, minä sytytän... Ja avaan vielä ikkunankin. –
MAIJU. Kuinka kauniisti he laulavat!
HANNA. Ihmeen kauniisti. Ja kuule – siellä on katu täynnä ihmisiä.
MAIJU. Voi sentään, kuinka ovat ystävällisiä. Kun tulivat vielä laulamaankin. Kuule, Hanna, minä rakastan noita ihmisiä niin, niin – niin että tahtoisin syödä ylös heidät.
HANNA. Olehan nyt vaiti. Kuunnellaan.
MAIJU. En malttaisi kuunnella, kun sydän on haljeta ilosta. Tahtoisin että tätä kestäisi sata vuotta, ei, tuhat, miljoonia. Juuri tämmöistä kuin tämä hetki on. Etkö sinäkin tahtoisi, sano.
HANNA. Tsh! Ollaan hiljaa.
MAIJU. Niin, ollaan hiljaa. – Mutta, Hanna –!
HANNA. Mitä?
MAIJU. Pitäisikö minun mennä ikkunaan kiittämään sitten kun lopettavat?
HANNA. En minä oikein tiedä. Mutta eiköhän. Kyllä minä luulen.
MAIJU. Voi että Jussi nyt juuri sattui menemään pois. Hän sen parhaiten ymmärtäisi.
HANNA. Kyllä se kaikessa tapauksessa olisi kohteliaampaa.
MAIJU. Mutta mitä minä sanoisin? Neuvo, Hanna kulta.
HANNA. Eihän sinun tarvitse muuta kuin kiittää.
MAIJU. Eikö jotain semmoista, että minä tahdon koko elämän-ikäni rakastaa ja palvella isänmaata?
HANNA. Ei, ei! – Ei! Maiju, parempi kun teet sen ilman ennenaikaisia lupauksia.
MAIJU. Sitten kiitän vaan, niinkö? Mitä, Hanna, sano!
HANNA. Eläs –! Kukahan siellä on ensimmäisessä bassossa, jolla on niin kaunis ääni?
MAIJU. Voi, kun et sinä neuvo.
HANNA. Nyt lopettivat. Jos tahdot kiittää, niin joudu sukkelasti.
MAIJU. Ja sanon kuinka?
HANNA. Kiitän sydämestäni – mene, mene!
MAIJU (ikkunassa). Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni!
LAULAJAT (ulkoa). Eläköön Maiju Valtari, eläköön!
MAIJU (kiittää iloisesti ja hämillään). Hanna, mitäs minä nyt sanon?
HANNA (nousee). Eläkööt Suomen ylioppilaat! Tulevaisuutemme turva ja toivo!
MAIJU. Eläkööt Suomen reippaat ylioppilaat! Tulevaisuutemme turva ja toivo! Eläköön rakas isänmaa!
LAULAJAT. Eläköön! (Poistuvat marssia laulaen.)
MAIJU. Kuinka oli hauskaa! Ja kuinka tämä elämä sentään on ihanaa! Hanna, pysähytetään kellon viisari tuhanneksi vuodeksi!
HANNA. Luuletko että auttaisi?
MAIJU. Eihän se auttaisi, ei. Täytyy antaa ajan vieriä eteenpäin. Kun vaan tietäisin, millä osoittaisin heille kiitollisuuttani.
HANNA. Sillä, että ahkerasti koetat edistyä.
MAIJU. Minä koetan! Tämän hetken muistoksi teen sen pyhän lupauksen, että koko sydämestäni rakastan ja palvelen Suomen taidetta niin kauvan kuin elän ja että – (Pastori tulee sisään.)
MAIJU (kalpenee ja hoippuu taaksepäin). Hanna, Hanna –!
HANNA. Elä säikähdä! Maiju, rakas –
MAIJU. Se on tuolla taas! Hanna, Hanna, se on tuolla –!
HANNA. Pappa se on – pappa itse.
MAIJU. Ei, haamu, sama haamu –
HANNA. Se on pappa, usko minua, hän jo äsken kävi täällä, vaikka emme sitä sinulle sanoneet.
MAIJU. Ei, ei –
PASTORI. Sinä olet, näemmä, harjaantunut näyttelemisessä. Mutta elä luule, että minua noilla vehkeillä petät –
MAIJU. Hanna! Hän tahtoo minut tappaa –
HANNA. Hän pyörtyy. Pappa, voi, te säikytätte hänet kuoliaaksi –
PASTORI. Teeskentelee vaan. Herkiä tuosta, Maiju, ei se kumminkaan auta. Sillä nyt minä sinut jo tunnen, sinä kevytmielinen lapsi. Valehtelija, petturi, maailman kunnian pyytäjä! Niin – kunniaa sinä pyysit, häpeän sait –
MAIJU (pyörtyy).
HANNA. Hän kuolee!
JUSSI (tulee). Mitäs täällä tapahtuu?
HANNA. Jussi, Jumalan kiitos! Tule auttamaan, tule! – Viedään hänet tuonne toiseen huoneesen.
JUSSI. Tekö tämän –?
HANNA. Joudu, joudu!
JUSSI. Onko nyt hyvä mielenne? Oletteko tyytyväinen, kun saitte lapsenne hengiltä? (Hanna ja Jussi kantavat Maijun pois.)
PASTORI. Lapseni hengiltä – sanoiko hän niin? – – Mitä hänelle sitten tein? – – En muista – – En muista – pääni menee sekaisin – en muista mitään. – – Lapseni – minä tahdon häntä nähdä – (Hän aikoo mennä sivuhuoneesen.)
JUSSI (oikealta). Ei tänne! (Sulkee oven.)
PASTORI. He sulkivat oven. – Minua eivät päästä sisään – – minua, joka sen tein – – joka olen syynä kaikkeen... Sieltä ei kuule hiiskaustakaan. – – Miksi ovat niin hiljaa? Onko hän jo –? Miksi ovat niin hiljaa? Jos hän kuolee, olen murhaaja, lapseni murhaaja. – – He eivät päästä minua sisään. Minä menen kuitenkin. (Koettaa avata oven.)
HANNA (estää häntä ja tulee sisään). Elkää, pappa, hän pyörtyisi uudelleen, jos näkisi teidät.
PASTORI. Onko hän siis tointumaan päin?
HANNA. On.
PASTORI. Jumalalle kiitos olkoon. Minä tahdon häntä nähdä.
HANNA. Ei nyt, pappa, sitten toisen kerran.
PASTORI. Tulisin vaan rauhoittamaan. En minä häntä nuhtele –
HANNA. Elkää, pappa, hän säikähtäisi – hän kun koko ajan on peljännyt pappaa niin, että on nähnyt näkyjä.
PASTORI. Näkyjä. Mitä näkyjä?
HANNA. Kuinka pappa pitkällä puukolla on tahtonut pistää hänet kuoliaaksi.
PASTORI. Maiju raukka! – Mutta sehän saattaa olla vaarallista semmoinen. Ettekö te ole kysyneet lääkäriä?
HANNA. Emme vielä.
PASTORI. Miksi ette ole kysyneet ajoissa? Kuka tietää mitä siitä voi tulla? Vaikka vielä –
HANNA. Mitä pappa tarkoittaa?
PASTORI. Vaikka vielä kadottaisi järkensä.
HANNA. Eihän toki. Jumala varjelkoon! Sehän olisi kauheata.
PASTORI (istuu). Se olisi kauheata. Mutta onhan semmoista tapahtunut. – Sinä sanoit, että hän on minua peljännyt?
HANNA. On, pappa – kauheasti.
PASTORI. Siihenkö olen sitten tullut – että toinen lapsistani minua vihaa, toinen pelkää! – ja kuitenkin olen tahtonut vaan velvollisuuteni tehdä – velvollisuuteni isänä ja kasvattajana. Olen tahtonut viedä heitä Jumalan tykö.
HANNA. Pappa rakas –!
PASTORI. Olen tahtonut viedä heitä Jumalan tykö. Olenko siinä menetellyt väärin?
HANNA (kietoo kätensä hänen kaulalleen). Saanko sanoa ajatukseni, pappa?
PASTORI. Sano!
HANNA. Jumala ei pakoita ketään.
PASTORI. Jumala ei pakoita ketään. Se on totta. Jumala ei pakoita ketään. – Hannaseni – etkö sinä minua pelkää?
HANNA. En, pappa.
PASTORI. Etkä vihaa?
HANNA. Pappa –! Ei meistä kukaan teitä vihaa. Ei kukaan.
PASTORI. Mutta koskihan se sinuun, kun täytyi keskeyttää jatko-opisto.
HANNA. Rakas pappa!
PASTORI. Koskihan, sano?
HANNA. Koski – vähäisen.
PASTORI. Paljonkin, arvaamma. Ehkä kärsit sinä enemmän kuin kukaan muu. Et sentään mitään virkkanut, et suutasi avannut. – Sinä olet äitiisi. Yhtä lempeä ja anteeksiantavainen. Ei kuule teiltä koskaan ankaraa sanaa. Teillä ei ole kovuutta sydämessä, mistäpä silloin lähtisivät ankarat sanat?
JUSSI (aukaisee ovea oikealta). Hanna! Maiju tahtoo sinua.
HANNA. Minä tulen.
PASTORI. Odota, minä vielä puhun. – Jussi sanoi, että olen sortanut teitä, äitiä ja sinua –
HANNA. Pappa, elkää sitä muistelko, hän sanoi sen vaan äkäpäissään.
PASTORI. Ei, hän oli oikeassa, minä olen sen tehnyt. Mutta se on tapahtunut huomaamattomuudesta, ei tahallisella tarkoituksella. Ja nyt, kun silmäni ovat auvenneet –
HANNA. Rakas pappa. Ettehän ole sitten enää kova Jussia ja Maijua kohtaan, – ettehän, rakas, hyvä pappa?
PASTORI. Lapseni, anna kun syleilen sinua! Mistä sait tuon lempeytesi? Jumalako sen antoi sinulle? – En minä ole enää kova Jussillekaan enkä Maijulle. Nyt sen lupaan sinulle. Mene, sano se heille. En minä ole enää kova. Ei sitä Jumala vaadi, sillä hän ei itsekään ketään pakoita.
JUSSI (tulee oikealta). Etkö joudu jo? Hän sinua kaipaa.
HANNA. Joudun! Nyt joudun. – Taivaalle kiitos, sovinto ja rauha palajaa perheesemme! (Menee oikeaan.)
PASTORI. Jussi, tule, minä sanon sinulle pari sanaa.
JUSSI. Minä tahtoisin välttää riitaa –
PASTORI. Niin tahtoisin minäkin. Eletään rauhassa, unohdetaan kaikki, mitä on ollut välillämme viime aikoina, kaikki iskut, kaikki kovat, vihaiset sanat. Ollaan taas isä ja poika niinkuin ennenkin.
JUSSI. Kernaasti minun puolestani, sillä tämä särkymys ja epäsopu – ei se ketään ilahduta.
PASTORI. Vaihdetaan tästä lähtein rakkaudessa mielipiteitämme. Minä toivon, että tulet minua käsittämään vielä kerran –
JUSSI. Minä taas toivon, että pappa tulee käsittämään meitä nuoria ja näkemään meidän pyrinnöissämme jotain hyvää ja oikeutettua. Elämä ei voi pysähtyä, sen täytyy vapaasti päästä kulkemaan eteenpäin. Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä.
PASTORI. Emme huoli nyt ruveta väittelemään. Minä toivon niinkuin sanoin, että tulet minua käsittämään. Mutta kuinka hyvään, olemme kaikessa tapauksessa isä ja poika. Emme sitä enää unohda.
JUSSI. Emme suinkaan. Tahdon vaan sanoa vielä sen, ettei vanhempi sukupolvi saa laittaa nuorelle aituuksia eteen, sillä – (Hanna ja Maiju tulevat.)
HANNA. Tule, tule, Maiju!
MAIJU. En minä uskalla, en!
PASTORI (ojentaa käsivartensa). Maiju, lapseni!
MAIJU (lankeaa hänen syliinsä). Pappa!
JUSSI. Sillä vapaus, se on aina pääasia.
HANNA (nojautuu hänen käsivarteensa). Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus.
JUSSI (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin). Rakkaus?
(Esirippu alas.)