Pan ja Kuolema

Pan ja Kuolema. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Kuolema uhraa.

Päivän polttavassa helteessä, laajan rimpisuon reunassa istui Pan tuijottaen miettivänä eteensä.

Silloin näki hän Kuoleman astelevan suota pitkin, selässä kantokuorma lahoisia puita.

Pan läksi jälestä. Kulki ja seurasi Kuoleman jälkiä vaivaiskoivujen, vänkkyräpetäjien ohitse ja saapui Kuoleman kartanolle.

Se oli harmaa, matala ja ikkunaton rakennus, keskellä ruskeaa, vellovaa suota. Kaatuneista puista rakennettu synkeä temppeli. Katolla kasvoi kalman kelmeitä kukkia.

Pan kävi sisälle. Kuolema oli jo laskenut kuormansa maahan ja oli juuri laittamassa roviota palamaan. Viittasi istumaan.

Pan istahti varjoon lahokannon juurakolle. Huone oli autio, perimmällä seinällä vain oli laaja ja sammalilla peitetty lavitsa. Ei pöytää, ei jakkaraa lainkaan. Lattiana väkevältä tuoksuva suo. Ovi oli kartanossa ainoa aukko ja siitä sai virrata savukin ulos.

Äänetönnä puuhaili Kuolema rovionsa ääressä. Kohenteli sitä ja puhalteli siihen. Ja kun oli saanut sen iloisesti leiskumaan, hän haki nurkasta kimpun päivänkukkia ja kävi niitä uhraamaan.

Yhden kukan kerrallaan hän pudotti liekkeihin. Katsellen sen hiiltymistä hymyili hän nauttivana kamalata hymyä..

Panin kasvot uhrausta katsellessa väreilivät myöskin, mutta niillä kuvastui ivallinen ihmetyksen hymy. Hän havaitsi äkkiä, että täällä kartanossa löyhähteli kaikkialta kalman ja kuoletuksen ilkeä löyhkä. Sitä hengähteli sakeana lahoavista seinistä, se kohosi väkevänä rimpisuon uumenista, se levisi voimakkaana palavasta roviosta. Se tunkeutui huumaavana myrkkynä ruumiisen ja vereen. Ei vähääkään mullan muhevasta tuoksusta huomannut siinä.

Pan ei katsellut Kuoleman uhrausta enää. Hän riensi ulos ovesta ja kiiruhti korkealle vuorelle. Siellä hän antoi tuulien huuhtoa ruumiistansa kalman katkeran hajun.

Kilparatsastus.

Lokakuun kirkkaana kuutamoyönä kulkee komea yksinäinen uroshirvi nukkuvan kylän kaitoja kujasia. Tuntien veressään kummallista kutsua hypähtää se notkeasti aidan yli ruissänki-pellolle. Pysähtyy keskelle peltoa, katselee oudoksuen uhkeita aumoja, tummia taloja ja taivaalla kumottavaa, pyöreää kuuta.

Metsän laidassa rusahtaa aita. Hirvi katsoo: ken sieltä saapuu? Ilkimyskö? Ei. Ystävä se on: nuorekas Pan sieltä astelee hirveä kohti. Saavuttuaan luokse hän hyppää sen selkään ja ratsastaa hurjaa vauhtia metsään. Viidakoiden, korpien, kangasmaiden lävitse hän kiitää aivankuin vimmattu villi ja saapuu tielle. Siitä taas maantietä pitkin, mäkiä ylös, mäkiä alas...

Tummina lepäävät sivuilla metsät. Soiden ja niittyjen yläpuolia heilahtelee harmaja huuru.

Kuu paistaa ja hirvi höyryää...

Tulee taas taloinen seutu ja Pan näkee mustaviitta miehen ratsastavan kylätietä mustalla orhilla.

– Hoi Kuolema, kunne on matkasi kuutamoyönä?

Tapaavat, tervehtävät.

– Ratsastelen huvikseni vain. Kaunis on yö ja keveästi kohoaa orhini jalka. Mutta kunne on sinun nyt kulkusi, veljeni verevä?

– Ei minuakaan toimeni tänä yönä kutsu. Kirkkoon on aikomus ollut.

– No vaikkapa sinnekin. Ajetaankos kilpaa?

– Ajetaan vaan!

Lähtevät kiitämään Kuolema ja Pan. Hurjasti lentävät kummankin ratsut, kauas kylille ja kankaille kuuluu kavioiden kumina. Rinnan rientävät, kummankaan ratsu ei edelle pääse.

Kuu paistaa ja ratsut höyryää...

Päästääpä viimein metsäisen kiljahduksen Pan ja tulisena nuolena kiitää hänen hirvensä Kuoleman orhista edelle.

Kirkon luona Pan kirvahtaa hirvensä selästä ja astuu temppeliin sisälle. Kohoaa urkuparveen ja odottaa Kuolemaa.

Kuolema saapuu. Väsyneenä, alla päin hän kulkee käytävää pitkin ja uupuu äänetönnä alttarin eteen, siunaavan Kristuskuvan jalkojen juureen.

Pan käy soittamaan urkuja. Hiljaisina humajavat ensimäiset säveleet, vähitellen paisuvat ne, laulaen vihdoin elämälle voimakasta, kirkasta ylistystä.

Kuun valo virtaa ikkunoista sisälle muodostaen valoisia kohtia penkkeihin, pilareihin, urkujen välkkyviin torviin. Tummassa varjossa, Kristuskuvan jalkojen juuressa nukkuu voitettu, väsynyt Kuolema.

Iloisina heläjävät öisessä kirkossa elämän kirkkaat ja laulavat säveleet.

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.