Palvelijataryhdistyksen 10-vuotisjuhlassa

Palvelijataryhdistyksen 10-vuotisjuhlassa. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

I.

Ken nähnyt ompi köyhän miehen surun

Sen käden kurttuisen ja kehnon nutun

Ken tietävi sen niukan leipämurun

Ja arvaapi sen ahdistuksen tutun,

Hän varmaan kylmempi on syistä hallaa.

Ja heikon oikeutta sortain tallaa.

Ja ken on tiennyt, miten alle pinnan

Tuon mustan moni kultahyvä voipuu

Ja moni sykähtely nuoren rinnan

Kuin säkene vain hämärähän vaipuu,

Hän varmaan kylmä on kuin pohjatuuli

Jos itkutta sen näki tahi kuuli.

Ja ken on aavistanut toivottuutta,

Min nääntynehen synkkä silmä näyttää

Tai nähnyt kuntoa ja tarmokkuutta,

Kun puute matalaisen majan täyttää,

Hän varmaan sydämett’ on kokonansa

Jos tulta tuntene ei rinnassansa.

Jos tult’ ei tunne ja pakoitusta,

Mi ajaa köyhälistön suuren luoksi

Ja vaatii toimintaa ja uhrausta

Vain noiden unhotettuin onnen vuoksi,

Oi syttyköön tuo tuli mielten yöhön

Ja nostakoon se tuhansin työhön!

Nyt aik’ on roudan sulaa rinnan suosta

Ja suuren suvipäivän meille koittaa,

Ja vuolahitten veljesvirtain juosta

Ja kukkain puhjeta ja lämmön voittaa

Jo aik’ on katsoa sen kansan puoleen,

Mi oli nääntymässä tuskaan, huoleen.

II.

Maailma se armoton

Ihanteet ne kitkis,

Silloin silmä iloton

Surkumieltä itkis.

Veljeytt’ ei nähdä sais

Ihmislasten luona,

Kaikki hyve tallaittais

Jäljellä ois kuona.

Kansat maansa ihanat

Hurmehella valais,

Tuhonajat kamalat

Kaikkialle palais.

Vapauden lippukin

Poljettaisi multaan,

Halvat kävis ohjihin

Kruunuhun ja kultaan

Niin se maahan asettuis

Erheen yksinvalta,

Harrain aatos kohouis

Ahdistuksen alta.

Niin se muuri synkeä

Estäis valon matkaa,

Talvenvalta hyytävä

Voittoaan vois jatkaa.

Niin se vihdoin himmenis

Ihmisyyden ilta,

Tähtein valoit vaimenis

Sammuis taivahilta.

Niin ne kuolis kukat pois,

Vaipuis laulun helke,

Metsät surumielin sois,

Tummuis vetten velke.

Niin ei mikään estää vois

Aikaa onnetonta,

Jos ei valvomassa ois

Vartioita monta.

Mutt’ on joukko lukuinen

Valon valonteita,

Jotka kautta aikojen

Soittaa kanteleita.

Soittaa ihmisrintoihin

Lemmen puhtahimman,

Ihanteet ja toivonkin,

Uskon luottavimman,

Uskon valon voittohon

Ajan ongen alta,

Uskon päivän koittohon

Hengen taivahalta.

– Soitto tuo se kasvakoon

Vahvaksi kuin Vuoksi:

Laajalti se kulkekoon

Heikommankin luoksi!

Kunnes nousis miljooniin

Valonjoukon luku,

Että suurna nähtäisiin

Tämä ihmissuku.

Kunnes kerran horjahtais

Erhetysten pylväs.

Uusi aika aukeais

Kaunoinen ja ylväs!

Hilja Liinamaa.

Lähde: Työmies 21.3.1902.