Paluu
Paluu Kirjoittanut Saima Harmaja |
- Kuin taivaan pihaan astun kotilehtoon,
- mi tyynnä tuoksuu paistaessa ehtoon,
- kun peippo puhkee viime lauleluun.
- Väkevä heleys jo hehkuu puissa,
- tutuissa, versoneissa, kaivatuissa,
- ja kukkuu käki myöhän toukokuun.
- Niin suvi kirkas puhjennut on salaa.
- Pesäänsä paarmalintupari palaa,
- ja kotiin palaa sydämeni mun.
- Ihanat koivut kevätkutrein pitkin,
- te surun tiedätte, sen, jota itkin,
- myös lohdutuksen, multa salatun.
- Kai allanne hän käykin, henki hellä,
- suo tuulen kiharoitaan leyhytellä
- ja käsin kuulain sitoo köynnöksen.
- Keveitä jälkiänsä täynnä ihan
- lie polut armaat ruohottuneen pihan.
- Ne kätkee luumutarha valkoinen.
- Omenankukkain harso puuntaa siellä.
- Heleä hame häilähtikö tiellä,
- hymyykö hiukan ummut sireenin?
- Niin kauan kurkoitin pois, yli partaan.
- Nyt luona pensaan vihreän ja hartaan
- mua vartooko hän silmin suloisin?
- Jo aallon alla pilven kuulto nukkuu,
- mut unta vailla käki hiljaa kukkuu,
- ja päivä vajoo kultahämärään.
- Pois vuoteellensa lentää viime perho.
- Yö ensimmäinen suven! – Kukkaverho
- putooko yli kuilun, jonka nään?
Lähde: Harmaja, Saima 1936: Hunnutettu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.