Pakolaiset
Pakolaiset. Kirjoittanut Hilja Tamminen |
- On kaita piilopolku korven syliin,
- vain harvoin ihmisjalka löytää sen.
- Ei johda kulkijaa se metsäkyliin,
- tuo polku loputonten taivalten.
- Se kiertää reunamata jylhän rotkon,
- sen, missä huuhkain öisin huhuaa,
- ylitse käy se soisen rämenotkon,
- syvärit missä mustat tuijottaa.
- Kas, siellä kummitukset öisin teiskaa,
- manalan aaveet, peikot kotiutuu,
- ja virvatulet soiden yllä leiskaa;
- siks’ seudun väki paikkaa kammoksuu.
- Lähellä rotkoa on hiilimiilu
- ja vanha sysisauna. Aikoja
- on hauta käyttämätön ollut; kiilu
- ei saunan räppänästä valkea.
- Suvinen yö se varjoin himmentyvin
- nyt laskee maille, linnut vaikenee
- ja korven yllä lepää rauha syvin. –
- Mut kenpä siellä ripsaa, rapisee?
- Jo aukee saunan ovi, kyyristyen
- mies aukosta sen astuu näkyviin.
- Hän kummitusko, polttajako sy’en?
- Luo katsehen hän korven syvyyksiin.
- On hauta tyhjä, pinoa ei missään.
- Ei työssä siis. Hän vaiti kuuntelee
- ja odottavan näyttää kiihdyksissään
- ja säpsähtää, kun oksat kahisee.
- Nyt kuului vihellys, ja hiljaa vastas
- hän siihen. Naavakuusten takaa saa
- esille mies nyt. »Terve tulemastas!»
- niin äsken tullutta hän toivottaa.
- »Mä varroin iltakauden evääntuojaa,
- ei saapunut, lie turha odotus.
- Tää korpi nälkäkuolemalta suojaa
- ei suone, eessä lienee uupumus.»
- Näin virkkaa tulija se mielipahoin
- ja toinen tuohon vastaa kiihtyen:
- »Valkoisten vangiksi en ehein nahoin
- mä jääne, ennen korpeen nääntynen!»
- Risukko rapsaa ihmisaskeleista,
- jo oisko kintereillä vainoojat!
- Ei auta näkyvissä siinä seista,
- takana miilun oivat suojamat.
- He sinne painautuvat vaiti, pelvoin. –
- Nyt nainen saunan eteen ilmestyy
- selässä reppu raskas, kantaa kelvoin
- ei jaksa. Pois jo häipyi pelon syy.
- He esiin käyvät riemuin tervehtien
- ja naisen hartioilta irroittaa
- jo kontin pois. Hän otsaltansa hien
- nyt pyyhkii, jutteluhun puhkeaa:
- »Jo eksyin äsken tuolla, löytää hevin
- en tietä sammaleista tahtonut.
- Kai vartositte povin sykkäilevin?
- Kas, esihin nyt eväät hankitut.»
- Puheli näin ja kautta vinon uksen
- he käyvät sisään saunaan matalaan
- ja miehet tuovat risukannalmuksen
- nokisen kiukaan luokse tullessaan.
- Tää maahan kaivettu on sauna, muinen
- majana ollut hiilenpolttajan.
- Vain muutama on riuku koivupuinen
- Pylväiksi lyöty seinäin multahan.
- Lavitsa tuettu on hongantyvin
- ja siinä sammalvuode pehmeä.
- Käy pölkky pöydän sijaisena hyvin,
- ja valon hämyisen luo räppänä.
- Pianpa lieska kirkas kiukahalla
- katossa saattaa karstan kiilumaan
- ja havut tuoksuu multalattialla,
- ja nainen häärii ruokapuuhissaan.
- Hetkeksi unhottaen vainon ajan
- ja pakolaisen kurjan kohtalon
- näin rauhassa nyt pienen piilomajan
- he alkaa aterian nautinnon.
- Mut syötyään on hetki hyvästjätön,
- jää rakkaat, kotiseutu, kaikki jää,
- ja eteen aukee taival tietämätön.
- – Vain nainen yksin kotiin kiirehtää.
Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y.,
Tampere.