Pakolaisen valitus

Pakolaisen valitus. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

Ei lepopaikkaa, kunne mä lasken sauvan,

kussa mä kallistaa saisin väsyneen pään.

Oudot rannat, joita ma kuljin kauvan,

synkeä virran vuo, jonka mä vierivän nään.

Puistojen kukkia katson, rintani kulo

ei vihannoimaan käy, autiot unteni puut.

Hymytön niin on päivän paiste ja sulo,

katselen kummastuin, kuinka ne leikkii muut,

Ei kotilahtea, tuttua, pienoista purtta,

untako niistä mä ain vieläkin nähnen näin?

On kotiportilla vieras, vihainen hurtta,

pihalla haltija uus, korskea pystyin päin.

Kaukana harhaan, kenkään ei mua kysy,

nimetön, tuntematon, eessäni tuulien tie.

Tempaan sointuja, ah nepä luona ei pysy,

sävelet pois pakenee, lauluni kuoleva lie.

Ei lepohetkeä, aina mun täytyy rientää,

saata en aavistaa, missä on matkan pää.

Syksyn viima sä tuskin taitanet lientää

poveni rauhattoman kaihoa jäytelevää.

Näinkö, ah näinkö mä hitaasti häipyvin hetkin

uskoni lunnahat nuo kalliisti maksaa saan,

näin pakolaisen koidon kulkea retkin,

peittyä hietikkoon, kummulle vierahan maan?

Vain suruviestejä; uhrina vainon ja uhon

sortuu onnettomat lapsoset syntymämaan.

Kuuluu kertomus koston, turman ja tuhon,

unelma kaunis ja suur, särkynyt, pirstoinaan.

Itse mä lastunen vain, jota pyörtehet ajaa,

enkä mä pienintäkään jälkeä jättää voi.

Kaukana veljyet, vaivan ei huojentajaa.

– Jalkani kiiruhtakaa, maantiekulkuset soi.

Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.