Pakkasen pakinoita (1874)

Pakkasen pakinoita. Kirjoittanut Olli Wuorinen

Valtia-herraks taas olen noussut Pohjolan maille,

En kehu, sen sanon vaan, ett’ olen mahtava mies.

Halla, mun veljeni, on salamielinen ryöväri, julma,

Kammona kulkevi hän öisin ja viljoja vie;

Rehtinä liikun ma virkani puolesta yöt sekä päivät,

Rehtipä, tiedän mä tuon, Pohjolan kansakin on.

Syksyn tultua kansitan äkkiä lammit ja järvet,

Kiiltävän iljantehen luistaja-parvelle suon;

Sievästi silloittaa sipasen joet, suot, rämehetkin,

Sittepä nuo kesätien koukerot oikoa voi.

Turhaan raukeavat lumetartenki laatimat hanget,

Jos vaan kättäni en laske ma varjelemaan.

Kirkastan komeaks kuperan, jalon taivahan kannen,

Hattarat pois hajotan tähtien tieltä ja kuun.

Silloin talviset yöt, revon tulten leimussa myötään,

Ilman impien kanss’ tanssin ja leikkiä lyön;

Kolhasen myös vasarallani nukkuvien tuvan seinään,

Muistutan: kuinkapa lie kaikk’ ovet suljettu vaan!

Tähtiä hangella kylvän, pensaat, puut hopeoitsen,

Kas, nepä kimmeltelee loistossa armahan koin!

Lapsille ikkunan ruutuun kukkia teen komeoita,

Vaikkapa pienosien ystävä muuten en lie.

Joskus ma tuulten siivillä lentäen viimana viuhkan,

Silmäni luon pukimiin, jos kenen ulkona nään;

En repaleisia sääli ja josp’ uhallaan kuka vastaan

Nokkansa töllistää, siihen mä merkkini lyön;

Vaan sulo neitosen tai jalon poikuen poskille ruusut

Koht’ ani armahat luon; heille ma kunnian suon.

Ihmiset uhreillaan mua myös lepyttäin jumaloivat,

Heidänpä huoneistaan kas savut tupruelee.

Lämpöä, tuot’ etelättären heimoa, en kovin suosi,

Hänpä se, luulen ma, taas kohtakin valtani vie.

O[lli]. W[uo]r[ine]n.

Lähde: Suomen Kuvalehti 15.5.1874.