Pakkanen

Pakkanen. Kirjoittanut Eino Pakarinen

Pakkanen, puhurin poika

hiihti soita, hiihti maita,

järven selkiä samosi,

viidat, laaksot laahustihe,

vaarat kontaten kohosi.

Aurinko arasti katsoi,

kuuhut huuruihin katosi,

tähdet kulmat kimmelsivät.

Pakkanen, puhurin poika

kirkaisi vihassa vimman,

jäinen tantere tärisi.

Puista lintuset pudotti,

jänöset lumelle jääti,

ehdytti elämän kaiken.

Ajoi akat karsinahan,

ukot kaikki uuninpäälle,

lapset uunin lämpimähän.

Suuttui pakkanen pahasti,

äytyi siitä ärjymähän,

julmat irvisti ikenet:

»Vankka on minulla valta,

mahti maailman kujilla,

teillä, tanhuilla, turulla!

Mahti mennä, mahti tulla,

ei vain sisälle käydä

kodin kynnyksen ylitse!«

Paukautti puhurin poika,

iski nurkin nurkan alle,

seinähirsiä sivalsi.

Läksi siitä kulkemahan,

järvitietä tarpomahan,

viittatietä viiltämähän.

Tiellä tyttösen tapasi,

siniposken, suurisilmän,

lesken laihan lapsukaisen.

Pyysi tyttönen tutisten,

vaalea vapisten kuiski,

kauhu silmissä kuvasti:

»Pakkanen, puhurin poika,

älä vie minua vielä,

jätä jäiselle selälle!

Kohta ois kesä käsissä,

kuuma kulkea kujilla,

lämmin teitä turvattoman!

Kohta ois koti minulla,

lämmin olla lehtoloissa,

väri vaaran rintehillä!«

Pakkanen pahasti nauroi,

hanki hohtava helisi,

kinos korkea hohotti.

Pakkanen, puhurin poika

tytön suuteli sydäntä,

sulki silmät kylmin sormin.

Jätti tyttösen jälelle,

umpitielle uinumahan

itse aikoen etemmä.

Näki kylmät taivon tähdet

hangella hopeisen immen,

jäisen, kylmän lesken lapsen.

Kyyneltyivät kylmät tähdet,

piiloutuivat pilven taakse.

Päivä seuraava suvesi.

Lähde: Pakarinen, Eino 1928: Laulu ja elämä. Liikepaino, Turku.