Paholainen.

Kirjoittanut Maksim Gorki


Syksyisin, kun kaikki kuihtuu ja kuolee, on elämä raskasta!

Synkät päivät, harmaa, auringoton taivas, pimeät yöt, kamalasti ulvova tuuli, syksyiset, paksut, mustat varjot! Tämä luo joukon synkkiä ajatuksia; sielussa syntyy salainen pelko elämää kohtaan, jossa ei ole mitään pysyväistä, vaan kaikki muuttuu: syntyy, kasvaa – kuolee – miksi? Mitä tarkoitusta varten?...

Tähän aikaan ei voi taistella myriadeja mustia ajatuksia vastaan, jotka sieluraukan täyttävät... ja sen vuoksi käyköön ken voi rohkeana näitä syksy-ajatuksia vastaan. Se on ainoa tie, mikä voi ihmisen saattaa epäilyksen ja odottavaisuuden kaoksesta lujalle itsetietoisuuden pohjalle. Mutta tuo tie on kamala... se käy orjantappuroiden läpi, jotka repivät elävän sydämen verille ja tällä tiellä odottelee paholainen niitä lakkaamatta. Tuo paholainen on kaikkia mahtavin, ja suuri Goethe on tehnyt hänet meille tutuksi...

Seuraavassa kerron tuosta paholaisesta...


Hän on liian viisas alituisesti hymyilläksensä, hän tietää, että elämässä on useita tapauksia, joille ei itse paholainenkaan voi nauraa. Hän ei siis niin muodoin ole esim. milloinkaan levittänyt hymyilyväisyyden huntua suurenmoisen olemassa olonsa faktumin ylitse. Tämä rakas paholaisemme, nähdäkseen totuuden on enemmän hävytön kuin viisas, ja jos häntä lähemmältä tarkastaa, niin osoittaa hänkin, kuten me kuluttavan enimmän aikansa vähäpätöisempiin asioihin. Olkoon, miten lienee, – emme ole lapsia ja siis emme paljasta hyvää paholaistamme, nähdäksemme, mitä hänen sisällään piilee.

Eräänä pimeänä syksy-yönä kuljeskeli paholainen hautausmaan hautojen lomissa. Hän hyräili, katsellen ympärilleen, alkoi laulaa vanhaa laulua, isäni nuoruuden melodiaa puusta irtautuneesta lehdestä, jota syystuuli lennätteli sinne tänne.

Tuuli säesti häntä harpullaan, liipoitellen hautojen yli, koettaen niiden ristejä kaadella. Raskas syyskuura vyöryi hiljalleen taivaasta, valaen kylmin kyynelein kuolleiden ahtaita hautakammioita. Hautausmaan kurjien puiden oksat huojuivat natisten tuulessa ja ojensivat joitakuita kellastuneita lehviään kohti sadepilviä. Oksat koskettivat nyt ristejä, jolloin syntyi elämä, raskas melu, pelottava ääni...

Paholainen hymyili ajatellen: Tuopa on hauskaa – mutta miksikä kuolleet noin meluavat? – Luultavasti kosteus tunkeutuu heidän luokseen... tosin he kuolinpäivästään asti ovat suojatut leiniltä, mutta joka tapauksessa lienee se ilkeätä!... Kutsuisinkohan jonkun heistä luokseni rupattelemaan? Olisihan se minusta hauskaa... ja luultavasti myöskin hänestä... Niin, sen minä teen! Tännehän kätkettiin eräs ystävistäni, sanomalehtimies... Kävinhän usein hänen eläessään luonansa... miksikä en siis nyt, noin ystävyydestä? Tosin sen luokan ihmiset ovat hyvin vaativaiset, – mutta katsokaamme onko hauta voinut heitä täydelleen tyydyttää? Missä se hauta taasen onkaan?

Itse perkeleen, jota sanotaan kaikkitietäväksi, täytyi kauvan etsiä, ennen kuin hän löysi sanomalehtimiehen haudan...

– Halloo, kuulehan! – huusi paholainen, laskiessaan kyntensä haudan kivelle, – nouse ylös!

– Miksikä, – kuului maasta.

– Se on välttämätöntä...

– En nouse...

– Miksi?

– Mutta... ken te olette?..

– Te tunnette minut...

– Oletteko herra sensori?

– Ha, ha, ha! En!

– Kenties ... poliisi?

– En, en!

– Ja ettekä liioin päätoimittaja?

– Minä olen paholainen...

– Ahaa! Minä tulen heti...

Kivi siirtyi haudalta, märkämaa aukeni ja sieltä ilmaantui luuranko.

Se oli tavallinen luuranko, melkein samallainen, joita ylioppilaat tapaavat tutkia. Se oli ehjä, eikä rautalangoilla sidottu ja sen silmäkuopat eivät olleet mustat, vaan niistä loisti fosforituli. Hän nousi maasta, pudistaen jalkojaan, jotta niistä putosi multa pois; jalat kalisivat toisiaan vastaan hiljaisella kolinalla; luuranko loi katseensa taivaaseen.

– Voitteko te hyvin? – kysyi paholainen.

– En voi kehua! – vastasi sanomalehtimies lyhyesti.

Hän puhui hiljaa kummallisella äänellä, joka muistutti varvasluiden paukahtelemista...

– Suokaat anteeksi utelijaisuuteni, – sanoi paholainen rakastettavan näköisenä.

– Ei tee mitään... Mutta, kaikkein saatana – miksi kutsuitte minut?

– Tahdoin kutsua teidät pienelle kävelymatkalle... ainoastaan sen vuoksi...

– Jaha! Suurella ilolla suostun siihen... kaunis ilma on peloittava!

– Ettehän vaan kylmettyne?

– Oho en! Kylmetyin jo tarpeeksi elämässä!

– Niin, nyt ymmärrän. Ennen kuolemaa oli siis kylmä...

– Varmaan!... Elämässä minua niin innokkaasti kiusattiin, että...

He astuivat kapeata tietä rinnatusten hautojen ja ristijen lomissa; sanomalehtimiehen silmistä lankesi kaksi sädettä, jotka valaisivat paholaiselle tien... Sade kasteli heidät ja tuuli puhalsi luurangon luiden lomitse...

– Lähdemmekö kylään, – kysyi hän paholaiselta.

– Mikä teitä siellä huvittaa?

– Elämä, herraseni, – vastasi sanomalehtimies.

– Uh! Pidättekö te sitä vielä arvossa?

– Tietysti!

– Mutta miksi?

– Niin... Mitenhän selittäisin? Ihminen pyrkii yhä täydentämään pyrintöänsä... ja jos hän ottaa yksinkertaisen kiven Azartin huipulta, niin on se kivi hänestä suuri aarre...

– Mies rukka! hymyili paholainen.

– Mutta myöskin – onnellinen, – vastasi luuranko.

Paholainen kohautti olkapäitään. He saapuivat hautausmaan portille, josta lähti katu, jonka kummallakin puolella oli rakennuksia. Huonot lyhdyt valaisivat ainoastaan osan siitä, osoittaen siten valon puutetta maailmassa...

– Sanohan minulle, – alkoi paholainen pienen paussin jälkeen, – miltä tuntui haudassa olo?

– Kun siihen totuin, kutakuinkin hauskalta. Mutta ensi ajat, voitte uskoa, olivat kamalat. Lurjus, joka naulasi kannen arkkuun, löi – en tiedä miksi – suuren naulan kallooni. Luonnollisesti se oli leikkiä – mutta epämiellyttävää. Jopa luulin, että se tapahtui taikauskon seurauksesta – halusta pilata aivoni, joiden avulla olin ruokkinut ihmiskuntaa.. Sen jälkeen – tulivat käärmeet. Ne, piru vieköön,, söivät minua kauhean hitaasti...

”Luonnollisesti!” sanoi saatana. ”Mutta hullua on suuttua niihin, sillä eihän luut hyvältä maistu.”

”Mutta se oli minusta epämiellyttävää”, sanoi sanomalehtimies.

”Joka tapauksessa söivät ne teitä ainoastaan velvollisuudesta, eikä huvikseen... Ihravatsaista syövät ne taasen reippaasti ja nautinnolla.”

”Sen ymmärrän... ihravatsainen maistuu varmaan paremmalta...”

”Onko haudassa kostea olo syksyllä”, jatkoi paholainen.

”Jaa, hiukan... mutta kyllä siihen tottuu... Ilkeintä on kuitenkin, kun lukuisat idiotit vaeltavat hautausmaalla ja satunnaisesti nojaavat johonkin ristiin. En tiedä, miten kauan aikaa lienen haudassa maannut... minä en liiku ja koko ympäristöni nukkuu, niin että ajanlasku on mahdotonta...”

”Olette olleet haudassa 4 vuotta, pian – 5” sanoi paholainen.

”Jaha, vai niin? Sen ajan kuluessa on 3 ihmistä ollut haudallani... He suututtavat minut, tuo kirottu kansa!

Eräs heistä, voitte uskoa, lausui, että minä elämässäni olin keinotellut. Hän tuli, luki kivessä olevan kirjoituksen ja sanoi kutakuinkin varmana:

”Tuollaista ei ole milloinkaan ollut! En ole milloinkaan lukenut tuon miehen kirjotuksia... mutta nimi tuntuu tutulta – lapsena ollessani oli sama nimi eräällä miehellä. Mutta mitä tuosta! Minä olen jo 16 vuotta kirjoittanut enimmin levinneihin aikakausikirjoihin ja 3 kertaa julaissut teoksen!”

”Hänen kuolemansa jälkeen on niistä otettu vielä kaksi painosta”, kertoi paholainen.

”Siitä te näette! – Toisen kerran saapui kaksi ihmistä ja toinen heistä sanoi: ”Voi, siinä onhan.” – Niin, hän se on, vastasi toinen. – Niin, hänen teoksiaan luettiin paljo! ”Roskaa luetaan paljo”. – Mitä hän kirjoitti? – Yleensä... hyvyyden ja kauneuden ideaaleista... ”Jaa’a, kyllä minä muistan”. Hänen kirjoitustapansa oli niin raskasta. – ”Mitenhän monta sellaista miestä on täällä kätketty maan poveen?” – Niin, Venäjä on rikas luonnonlahjoista... Sitte he menivät... härät!... Minä tiedän, etteivät lämpimät sanat nosta haudan tempperatuuria, mutta se puhe oli loukkaavaa! Oi! miten olisin tahtonut syöksyä heidän kimppuunsa!”

”Niin, silloin olisivat he myös tehneet sen”, sanoi paholainen hymyillen.

”Ei ole hyvä tällä vuosisadalla alkaa haukkua kuolleita... Luonnotonta... ja lopuksi liian turhanpäiväistä, verrattuna nykyiseen materialismiin.”

Paholainen aikoi poistua.

Tämän sanomalehtimiehen korkeinpana toiveena oli ollut elämässä saada kaikissa häissä näytellä sulhasen roolia ja kuolleen osaa hautajaisissa. Nyt hänessä oli kaikki kuollutta, paitsi kunnianhimo... Paholainen aikoi käskeä sanomalehtimiehen menemään hautaansa, mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä uusi ajatus. He seisoivat tällöin aukealla torilla, jota ympäröivät korkeat, loistavat kivitalot.

”Kuulehan”, sanoi paholainen kohteliaasti kumartaen, ”ettekö halua nähdä, miten vaimonne elää?”

”En tiedä, tokko tahdon, vastasi sanomalehtimies harvaan.”

”Uh! Tehän olette pelkuri!” huusi paholainen härnäten.

”En ole, miten niin? Minulla ei ole mitään sitä vastaan... ja sitä paitsi hän ei saa minua takaisin... ja jos hän minut näkeekin, niin ei hän minua tunne!”

– ”Ei, ei”, vakuutti paholainen.

Tällä hetkellä katosi erään talon seinä tahi se tuli läpinäkyväksi. Sanomalehtimies näki loistavan huoneiston, jossa kimalteli komeus ja loisto.

”Komea näky”, sanoi luuranko, ”hyvin komea näky. Olisinpa elänyt tuollaisissa huoneissa, niin en olisi kuollut näin aikaiseen.”

”Olin samaa mieltä”, – sanoi paholainen hymyillen. ”Ja eikä tuo niin paljoa maksa – noin viisituhatta markkaa.”

”Hm... eikö se jo ole paljo? Muistan saaneeni ensimäisestä kirjastani ainoastaan 1,600 mk. Se kesti melkein koko vuoden kirjoittaa. Mutta kuka tuossa asuu?”

”Teidän vaimonne”, vastasi paholainen.

”Niinkö? Vai niin! S...se on hauskaa... Ja – tuo nainen – onko se hän? Vaimoniko?”

”Tietysti... tuossa tulee hänen miehensä...”

”Hän on kaunistunut ja on niin komeasti puettu! Hänen m...m...miehensä, sanoitteko Te? Miten voimakas mies... varmaan hyvin viisas... kasvot ovat kuitenkin tuhman näköiset! Voipa sanoa rumat... mutta naiset pitävät mokomista kasvoista...”

”Tahdotteko, niin surkuttelen niitä”, sanoi paholainen iroonisesti, katsoen sanomalehtimieheen.

”Rakastaako vaimoni häntä”, kysyi luuranko.

”Oh ja! hyvin paljo.”

”Mutta mikä hän on?”

”Muotilaitoksen kauppa-apulainen.”

”Muotilaitoksen kauppa-apulainen”, sanoi sanomalehtimies hämmästyen.

Paholainen hymyili viekkaasti sanoen:

”Mitä pidätte tuosta?”

Vaivoin sai sanomalehtimies sanotuksi:

”Minulla oli lapsia... missä he ovat? niin, minä tiedän, he elävät... minulla oli lapsia – tyttö ja poika... minä luulin, että pojastani tulisi kunniallinen ihminen...”

”Rehellisiä ihmisiä on tarpeeksi. Elämä kaipaa ihmisiä, jotka kykenevät kaikkeen”, sanoi perkele, hyräillen lempimarssiaan.

”Kauppa-apulainen on huono opettaja... ja poikani...”

Sanomalehtimies ravisti surullisena tyhjää päätänsä.

”Katsokaa, miten hän syleilee vaimoanne! He elävät onnellisina!” sanoi paholainen.

”Niin... Onko hän rikas?”

”Hän on minua köyhempi – mutta Teidän vaimonne on rikas...”

”Vaimoniko? Mistä hän on saanut rahoja?”

”Myymällä Teidän kirjojanne!”

”Oi–joi!” sanoi sanomalehtimies, nyökyttäessään päätänsä. – ”Oi–voi! Olenko siis työskennellyt kauppa-apulaisen hyväksi?”

”Niin, aivan täydelleen”, sanoi paholainen.

Sanomalehtimies katsoi maahan, pyytäen:

”Vie minut hautaan.”

– Oli pimeä, satoi, ilmassa vyöryivät raskaat tuulenhengähdykset. Suurin askelin kiiruhti sanomalehtimies hautaan. Paholainen kulki hänen takanaan, ilkkuen pahansuovasti.


Lähde: Työmies 17.6.1902, 19.6.1902.