Paavo Korhoisesta

Paavo Korhoisesta. (Muualta saatu). Kirjoittanut anonyymi

Ilmeisesti kirjoitukselle ei ole ilmestynyt jatkoa, vaikka sen lopussa jatkoa luvataankin.

Rautalammin pitäjässä ei kauan aikaa sitte kulkiessani kuulin siitä kuulusta runoseppä-vainaja Paavo Korhoisesta, että oli vuosi aikaa sitten nuottaköysien päälle maata veneeseen nakattuaan siihen kuollut. Monta runoniekkaa löytyy nykyaikonaki Suomessa ja myös monta, jotka siinä taidossa vetäisivät vertoja Korhoiselle, mutta yksikään heistä ei ole niin huudetuksi, kun Korhoinen, tullut. Monenlaisista aineista kyllä tekiki runojansa, mutta tehtyään hurvitteli sinne tänne ympäri pitäjän, ettei kaikkia taideta enää milloinkaan kokoon saada. Nuoremman ikänsä runot ovat kauniimpia, vähän jäykemmät vanhan päivänsä. En tiedä vanhako lienee kuollessaan ollut, vaan arveleisin olleen kappaleen seitsemännellä kymmenellä. Monen vainajanki muistoksi teki runoja, mutta kenpä tekisi hänen itsensä jälkimuistoksi? – Lapsia häneltä sanottiin jääneen: usiampia vankkoihin taloihin naituja tyttäriä ja yksi talonperillinen poika. Se talo, jota veljensä kanssa Sonkarin Saaren kylässä piti, on Vihtajärvi nimeltänsä, ja siinä oli Korhoisella kylänkeskeinen, sekä ulompanaki tuttu nimensä Vihta-Paavo. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kuolinpuhetta (ruumiinsaarnoja) sukulaisilleen kirjoittaa, jotka pappi saarnastuolista lukee. Yhdeksän vuoden paikoilla sitte kirjoitti Korhoinen seuraavan kuolinpuheen sisarellensa, joka kuuden lapsensa kanssa yht’aikaa ulkotautiin kuoli. Näin kuuluu se: ”Monta murheellista jälkimuistoa on pidetty tässäki seurakunnassa sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista, sekä vanhoina, että nykyisempinä aikoina, joista ei meillä nyt ole erinomattain mitään sanomista. Vaan meillä olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka itse kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä – se on Jokelan talon emäntä Maaria Korhoitar.

Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhoisesta, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarin kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkaren Saaren kylässä, jossa avioliitossa hän eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta – kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ja kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhemmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.

Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka hän suurella kärsiväisyydellä ja tytyväisyydellä kulutti varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella perheensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sydämellä.

Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halaili hän sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun ei aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Se ensimmäinen päivä Helmi-kuussa kello 11 jälkeen puolipäivän uloshuokasi hän sen viimeisen hengen”.

Näin lyhyt, selvä ja koreilematon oli se kuolinpuhet, jonka Korhoinen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä puhua, mutta Korhoinen ehki arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle tuttu ja kyllä kaamia asia. Ei hän myös ylistä häntä muussa, kun minkä tiesi todeksi: jumallisuuden, hyvät avunsa ja muut semmoiset asiat, josta kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähä tietään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista usein pettävätä muotoa.

Toholahden kestikievariin Rantalammin kirkon likellä tultuani oli isäntä lautamies Pentti Lyytinen itse poissa kotoa, mutta emäntä, joka ennestään tunsi minun, antoi katsellani ja lukea koko vihkon miehensä tekemiä runoja ja virsiä, joiden seassa myös oli muutama Korhoisen ja Ihalaisen tekemä. Korhoinen mielellään – semminki vanhemmalla iällä – ryyppäsi ryyppynsä ja kaksin kolenki ei aina muistaen, mitä itse nuoremmalla iällään viinasta lauloi, sanoen:

”olet kyllä oiva ruoka,

siivon syöjille suloinen,

jotka ryypyn ryyppäjävät,

harvoin kaksi kallistavat,

kolmannest’ ei konsa huoli.”

(Jatkanto toiste).

Lähde: Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerta 1841, 16. lokakuuta s. 1–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 22.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1841. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1841_rdf.xml.