Pére Lachaise

Pére Lachaise. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

Astelen nurmea hautojen jylhäin päällä,

valkeat kukkaset soi tuulessa hiljalleen.

On suvipäivä, tok’ ei ole rauhaa täällä,

saa näyt kauheat nää vereni jähmeeseen.

Kuuluu kolkutus, uhka ja manaus jyrkin,

tantere multainen kumisten jyskähtää.

Puulokeroistaan nousevan nään käden, nyrkin,

leuvat loukkua lyö, lautahan iskee pää.

Astelen kumpuja, marmoripatsaat horjuu,

valkeat kukkaset nuo itkuhun tyrskähtää.

Unhotu ei suru, kun veriviljan korjuu

muinoin virroillaan kostutti pengermää.

Murheen muuri, min juurelle kanuunat sorsi

sankarit urheimmat, muuri se huokaa ain.

Kuivuvi köynnös, lakastuu ruohon korsi,

vait satakielinen käy pesäänsä piipahtain.

Astelen kumpuja, kolkutus kaamea toistuu.

Valkeat kukkaset nään nyökkivän varsissaan.

Ratkee liittehet maan, pois turpehet poistuu,

varjot vapaina käy hiipien haudoistaan.

Vavisten katselen joukkoa sankarimaineen

todeksi aikoinaan, suuren unen he loi.

Käyskelen muuria, nään ajan valtavan laineen

laskevan, nousevan taas. – Valkeat kukkaset soi.

Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.