Päivänkukka
Päivänkukka. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen |
Vihreällä pientareella loistaa nuori, valkea päivänkukka. Hennosti heilahdellen heikossa tuulessa.
Päivänkukka on onnellinen. Onnellinen siksi, että hänelle on laulanut metsien punainen lintu. Hänelle juuri. Ja sen oli kultasiipi-perhotkin kuulleet.
Päivänkukka muistelee. Näin oli punalintu laulanut:
Minä olen kulkenut seudusta seutuun, metsästä metsään, mutta sinun laistasi, päivän viileä, valkoinen kukka, en ole missään tavannut.
Minä olen huumannut itseäni suloisissa, katkerissa, ihanissa tuoksuissa, mutta sinun hienoon tuoksuusi hukkuu muistokin niistä.
Minä olen ihastellen katsellut iloisia, suruisia, kirjavia metsien kukkia, mutta ei yksikään ole vielä sellaista viileätä, korkeata, puhdasta, juhlallista tunnetta herättänyt kuin juuri valkea päivänkukka vihreillä niityillä ja peltojen pientareilla.
Sinun valkoista kukkaasi katsellessa aukenee sielussani uusi ja kaunis päivä. Pilvetön ja kevyt, vilvas ja korkea. Siiville antaa se väkevätä voimaa.
Sinisiin ilmoihin, korkealle, kauas kohoaa rintani kaipuu. Sinne, missä ilmojen hopeakannel alati juhla virttä humajaa.
Näin punalintu. Autuaana ojentaa päivänkukka teränsä kultasiipiperhojen suudeltavaksi.
Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.