Päin päivää

Kirjoittanut Antti Rytkönen


Sade vihmoo vettä, ja maasta
jää sulanut on sekä kirsi,
kevätkukkaset tuoksuu haasta
ja soi suven saapuvan virsi,
sitä helkkyvät ilmojen pielet
sekä laulavat lainehet läikkyin,
sitä soittavat tuhannet kielet,
avaruus valovirtana väikkyin.
Yli maan käy henkäys Herran,
taas uusia muotoja luopi,
maa usvihin uupunut kerran
ydinvoimansa ilmi tuopi.
Elo nuori ja täyteläs, uhkee
nyt syttyvi sumujen häivään,
pian ruusut kukkahan puhkee
terän nostaen suureen päivään.
Maa, kuolon mi varjoissa nukkui,
taas toivojen toukoja kantaa,
sydänusko, mi syksyhyn hukkui,
valovälkkyä etsivi rantaa.
Yön varjot kauaksi haipuu,
ja pimeys voittajan kohtaa,
povessansa kellä on kaipuu,
päin päivää purren hän johtaa.
Ja hän katsehen sinne nyt kiintää,
kuhun päättyvät ilmojen kaaret,
kussa valkama kaukainen siintää
sekä kukkivat suviset saaret.
Tosin kangastuksien lailla
monet haihtuu kaukaiset rannat,
mut kaikkea et ole vailla,
kun rantojen kaipuuta kannat.


Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.