Pääoma ja työ
| Pääoma ja työ. Työntekijäin suhde niihin. Kirjoittanut Olavi Puro |
Me näemme kaikkialla kuvia elämästä, joskus kauniita ja valon kultaamia – mutta myöskin ja ennen kaikkea, yön ja synkkyyden peittämiä. Kuvat ovat piirretyt työn pohjalle ja niitä valaisee tai tummentaa työn tuottama ilo – tai murhe.
Työ on se mahti, se elämän voima, joka määrää ihmisen ilot ja surut, onnen, tai onnettomuuden. Työn tuloksista riippuu suurissa piirteissä katsottuna kaikki muut elämämme kohtalot, ilot ja riemut tai murheet ja kärsimykset. Työ on maailman joko rakentava tai kukistava voima, sen tekijät ovat nykyisin orjia tämän mahtavan suuressa valtakunnassa. Ihmisistä itsestään riippua tuleeko orjuus olemaan raskasta tai helppoa, katkeroittavaa tai ilostavaa, onnellista tai onnetonta.
Kun kansat elävät luonnon ilossa, ei niiden keskuudessa ole työ niin suuriarvoinen kuin n. s. sivistyskansojen keskuudessa. Luonnontilassa elävä ihminen hankkii elatuksensa suoraan luonnosta kyntämättä ja kylvämättä. Hänen tarpeensa ovat pienet, ei hän tarvitse niitä hankkiessaan terveyttänsä ja elämäänsä menettää. Hän ei ole nautintoaineiden orja, eikä tapojen turmelema. Siksipä luonnon tilassa elävät ihmiset näyttävät vapaammilta ja onnellisimmilta kuin n. s. sivistyskansat. Heitä ei ainakaan sido työnorjuuden rautaiset kahleet
Katsokaammepa sitte n. s. sivistyskansojen elämää. Täällä jo saamme huomata peloittavan suuria epäkohtia, mieltäjärkyttäviä ristiriitoja työn ja elämän välillä. Työ kuuluu elämään. Mutta se toisilta turmelee koko elämän, sekä ruumiin, että sielun voimat, kuolettaa elämänhalun ja iloisen ja mieltäjalostavan työskentelyn. Mutta toisille se antaa näitä kaikkia, antaa auliisti ja nurkumatta. Mutta ne, joille elämä näin antaa kultaa ja päivän paistetta, eivät usein osaa siitä nauttia, vaan turmelevat niiden tuottaman sulon liiallisuudella ja luontoon perustumattomilla nautinnoilla.
Ja mitä uhrauksia vaatii sitten työ niiltä, jotka se on painanut orjikseen, joilta se on kieltänyt nautintoa ja iloa tuottavan osansa ja antanut heidän tuntea vain sen osan työstä, joka vain rasittaa ja tylsistää, riistää ihmiseltä pois kaiken sen, minkä luonto ja elämän tarkoitus on hänelle määrännyt. Suurkaupungit ovat ainaisen savun peitossa, ja niiden rakennuksien – pilviä piirtävien palatsien, seinille kokoontuu yhä paksummalta nokea ja tomua. Mistä tulee tämä savu, mistä noki ja tomu? Ne tulevat niistä tehtaista ja työpajoista, jotka ympäröivät koko kaupungin ja joissa työskentelee yötä ja päivää nokisina ja hikisinä tuhansia ihmisiä. He työskentelevät henkensä ylläpitämiseksi, ja tämä työskentely viepi heiltä kaiken ajan niin tarkoin, etteivät siitä päästyään voi tehdä muuta kuin käydä väsyneinä nukkumaan. Nämä ihmiset ovat sidotut niin lujasti siihen työaseesen, jolla työskentelevät, että ovat yksi osa siitä, jota ilman se ei voi olla, ja jota ilman myöskin työntekijä kuolee nälkään. Koneenkäyttäjä on osa koneesta, se osa, jota ilman kone ei voi käydä; mutta tämä konetta käyttävä osa ei myöskään voi elää ilman sitä konetta, jota käyttää. Molemmat ovat toistensa orjia: kone käyttäjän ja käyttäjä koneen; ja se orjuus on raskasta, ja kahleet lujat, rautaiset. Kuollut kappale, kylmä rauta ei tunne orjuutta, mutta se osa koneesta, joka on lihaa ja verta, tuntee sen ja häntä se orjuus rasittaa ja tekee hänen elämänsä katkeraksi. Sillä onhan luonnotonta, että ihminen, ajatteleva olento on kytketty yhteen kuolleen ainemöhkäleen kanssa. – Pajassa takoo seppä puolialasti, mutta siitä huolimatta hiki otsalta tippuu ja ruumista kuumentaa tulenliekki. Hän on kytketty rautatankoihin, vasaraan, ja pihteihin. Hänen valonaan on se tulenliekki, joka ahjossa palaa, vaikka ulkona kuinka kirkas päivä paistaisi. Hän on sidottu työkaluihinsa yhtä lujasti kuin konemies koneeseensa. Hänen täytyy päiväkaudet nostaa ja laskea sitä raskasta vasaraa, jolla hän hankkii leipänsä. Ja se ei ole helppoa, sen huomaa jokainen.
Maanalle satojen metrien syvyyteen, jossa vallitsee ainainen pimeys ja kuolon kammo, laskeutuu tuhansia ihmisiä joka aamu ja ilta. Heidän toimensa on kaivaa sitä raaka-ainetta, rautaa, kuparia tai muuta metallia –, joista tehtaissa toiset ihmiset valmistavat niitä aseita, joilla taas toiset hankkivat elatuksensa, tai sitä kivettynyttä hiiltä, jolla lämmitetään tehtaat, ja joiden pöly ja savu ovat suurkaupunkien ihmisten jokapäiväiseen leipään kuuluva osa – mutta se osa, joka ei ravitse vaan kuolettaa ja turmelee elimet ja niiden säännöllisen toiminnan. – Koetelkaamme kuvitella mielessämme minkälaista elämää eletään siellä pimeydessä maan alla, johon ei aurinko voi koskaan paistaa, ja jossa ei voi olla mitään muuta elämää kuin se, minkä synnyttää se kuokkien kopse, ja raaka-aineen lohkeaminen, joka edustaa siellä lihasta ja verestä lähtevää elämänvoimaa. Siellä ei silmä näe muuta valoa kuin sen pienen lampun tuikkeen, joka on kullakin elämän edustajalla rinnassaan, eikä keuhkot saa hengittää muuta raittiimpaa ilmaa kuin sen vähäisen ilmamäärän, joka maanalaisen käytävän aukosta sinne tunkeutuu tai keinotekoisten laitosten avulla saadaan lasketuksi. Ei aurinkoa, ei päivän valoa, ei ilmaa eikä luonnon edustamaa elämää. Kaikki pimeätä ja kuollutta, synkkää ja mustaa. – Ja ne ovat ihmisiä nekin, jotka siellä työskentelevät ja siten ansaitsevat jokapäiväisen toimeentulonsa. Ja vieläpä nämä ihmiset edustavat tärkeää osaa tehtaiden ja koneiden kautta kulkevassa kehityksessä. Koettakaamme kuvitella mielessämme miltä tuntuu niistä ihmisistä, jotka ovat päivän tai yön työskennelleet ainaisessa pimeydessä ja tukahduttavassa ilmassa, päästä jälleen päivän valoon ja raittiiseen ilmaan. Olen varma, että. siihen iloon sekautuu katkeruutta sellaista elämää vastaan, joka pakoittaa ihmisen ylläpitämään henkeänsä sellaisissa oloissa työskentelemällä.
Vielä voisi luetella suuren joukon sellaisia töitä, joissa työntekijä on orjankahleilla sidottu työhönsä. Kaikki käsityöläiset ovat sidotut ammattinsa välikappaleesen. Kauppapalvelija on ostomiestensä orja, ei yksin ruumiillisesti mutta henkisestikin. Hevosmies on sidottu siihen hevoseen, jota hän ajaa. Jos se hevonen kuolee, menettää hän toimeentulonsa, jos ei ole varoja, millä voisi ostaa toisen hevosen. – Kaikkialla, missä on pakoitusjärjestelmällistä työtä, ja sen orjuuttava voima näyttelee määräämisvaltaa, on myöskin nähtävänä sekä henkistä, että ruumiillista orjuutta, masentunutta elämää.
Mutta ihmiset eivät ole ainoastaan luonnon orjia, sen aineen orjia, jonka kautta työskentelemällä saavat toimeentulonsa. Johonkin aineesen sidottu orjuus on näennäistä, mutta ei todellista. Se johtuu siitä vuorovaikutuksesta, mikä on työn ja työtä teettävän pääoman välillä. Pääoma, yksiin kokoihin kasaantunut omaisuus, muutamien harvojen rikkaus, on se voima, joka alistaa sekä luonnon että ihmiset tahdottomiksi orjikseen. Pääoma on työn kautta maailman valtias, hallittakoon valtakuntia sitten kuninkaiden, keisarien tai muiden ”suuruuksien” nimessä. Mutta tämä mahtava hallitsija, tämä suuruus, jota ilman näyttää nykyisessä yhteiskunnassa mahdottomalta toimeentulla, on myöskin suuri tiranni, suuri itsevaltias, joka ei tottele mitään muuta mahtia kuin järkeä. Järjen johdettavaksi se alistuu, sillä onhan järki yksi elämän suurimpia tekijöitä. Järki luopi kaiken sen, mikä pääoman avulla työn kautta sitten voidaan panna täytäntöön ja johtaa edelleen.
Onko sitten niiden ihmisten, jotka pääoma on asettanut raskasta työtä tekemään, jonka kautta se yhä kasvaa ja lisääntyy, ruvettava vihaamaan kaikkea pääomaa ja taistelemaan sitä vastaan. Ei, se olisi väärin, sillä pääoma on elämän ylläpitävä voima, jota ilman on mahdoton elää silloin, kun koko ihmiskunnan toimeentulo riippuu pääomalla ylläpidetyistä elatusvälineistä. Ei ole mitään syytä vihata pääomaa, vaan sen väärinkäyttämistä. Sitä tapaa vastaan, jolla pääoman omistajat sitä nykyään käyttelevät on noustava ja on jo noustu ankaraan taisteluun. Jos pääoman omistajat käyttäisivät sitä nykyisenkin järjestelmän vallitessa kaikkien ihmisten yhteiseksi hyväksi, ja eivät sen avulla työtätekevää luokkaa painasi niin suureen kurjuuteen kuin nyt tekevät, niin tuskinpa, sota pääoman väärinkäyttöä vastaan olisi vielä käynyt niin ankaraksi kuin se nyt jo on. Mutta pääomaa omistajat, suurkapitalistit, ovat suuren ahneutensa, pohjattoman voitonhimonsa tähden jouduttaneet työn ja pääoman välistä taistelua ja kiihdyttävät sitä yhä edelleen. Kapitalistit eivät tyydy siihen, että saisivat rahoilleen kohtuullisen koron, jolla elättäisivät itsensä. Ei, ne vaativat voittaa yhä kohtuuttomammasti. Ja nämä yhä kasvavat vaatimukset tulevat kohdistumaan työtätekevään luokkaan, sillä työntekijäin hikipisaroista kasvaa pääoma yhä suuremmaksi. Kuta enempi työntekijät jaksavat ponnistella, kuta pitemmän päivän raatavat otsansa hiessä, sitä paksummaksi kasvaa kapitalistien kukkaro, josta taas seuraa yhä lisääntyvä tuhlaus ja pääoman tuottamien nautintojen väärinkäyttäminen. Kukapa pääomiin omistajilta kieltäisi kohtuullista korkoa, kukapa tahtoisi panna heidät vedelle ja leivälle. Ei kukaan. Mutta kun he käyttävät sitä väärin, riistävät työmiehen vapauden, polkevat ruumiillisen työn arvon mitättömän alhaiseksi, kun työmiehen täytyy tehdä työtä, kovaa, raskasta työtä päivät läpeensä saadakseen senverta leipää, että juuri voipi nälkänsä sammuttaa, niin silloin on jo menty kohtuullisuudesta huutavan liiallisuuden tielle, sille tielle, jolla ei ole enää puhetta ihmisellisestä oikeudesta, vaan jolla vallitsee mitä hävyttömin riisto- ja sortovalta. Ja sellaista järjestelmää vastaan on niiden, jotka ovat sen uhreja, noustava mitä ankarimpaan taisteluun. Pääoma on siirrettävä yhteiskunnan, koko kansan käsiin, ja hoidettava ja käytettävä koko kansan, jokaisen yhteiskunnan jäsenen parasta silmälläpitäen. Pääoma on saatava kasvamaan korkoa siihen pussiin, jota hoitaa koko kansan valitsemat hoitajat, sensijaan että se tähänasti on kasvanut korkoa yksilöjen pussiin ja niiden hyväksi.
Eikä tällaiset vaatimukset ole juonittelua, ei liiallista kiristämistä kohtuuttomuuksilla. Se on ihmisyyden vaatimus, oikeuden, selvän järjen ja paatumattoman sydämen vaatimus. Se on se vaatimus, jonka ihmisluonto nostaa, kun sitä liiaksi painetaan ja kuristetaan orjan iestä kantamaan. Ja sellaisia vaatimuksia ovat oikeutetut vaatimaan ne, joiden kätten työstä koko maailma on sellainen kuin se on. Työnsankarikin on oikeutettu kohottamaan äänensä ilmoille, huutamaan koko sen vääryyden, jota tehdään häntä vastaan silloin, kun hänet kytketään orjankahleilla kiinni työhönsä, kun hänen asemansa kiristetään niin tiukalle, että on pakko joko olla orjana työn valtakunnassa tai kuolla nälkään.
Kapitalistinen maailma koettaa kaikilla keinoilla kiristää työtätekevän kansaluokan aseman yhä kurjemmaksi. Se on pannut väkijuomavirrat vuotamaan, jonka tulviin hukkuu miljoonia sieluja. Se on keksinyt muodin, joka pakoittaa jokaisen pukemaan itsensä kalliilla vaatteilla, joka orjuuttaa koko ihmiskunnan oman hullutuksensa tahdottomiksi orjiksi. Se on keksinyt lukemattomia nautintoaineita, joilla tapetaan luonnollinen ihminen, ja tehdään hänestä välikappale kaikellaisten keinottelijain oikuille ja voitonhimolle. Tämä kaikki tehdään sitä varten, että työtätekevältä luokalta saataisiin riistää takasin kaikki se, minkä saapi kovalla työllään ansaituksi. Ja tämän korutulvan, tämän joutavan ainestuhlauksen ja siitä johtuvan kaupankäynnin ohella elää tuhansia, kymmeniä tuhansia keinottelijoita, hirtehisiä, jotka eivät elä omista ansioistaan, vaan petkuttamalla rehellisten ihmisten töiden tuloksia. Ja nämä petkuttajat ovat vielä olevinansa sitä hienostoa, sitä ihmiskunnan kermaa, joka johtaa kansojen ja valtakuntain kohtalot.
Katsokaamme ympärillemme, niin saamme kaikkialla nähdä työn, ihmeitätekevän työn tuotteita. Suuret palatsit, sähkö ja höyry, ja kaikki mitä niiden avulla valmistetaan, merillä purjehtivat jättiläislaivat, maalla kulkevat rautahevoset ja ilmassa lentävät ilmapallot, kukkien kauneus, puistojen viileä suloisuus, kaikki, kaikki mitä voi silmillään nähdä ja korvillaan kuulla – kaikki, koko luonto, koko maailma, koko elämä yhdestä suusta huutaa työn kunniaa, todistaa raskaan työn ihmeitätekevää voimaa. – Mutta työnsankarit, ne jotka tämän kaiken ovat valmistaneet, ne kulkevat onnettomina, tuska sydämessä, sillä heillä ja heidän vaimoillaan ja lapsillaan ei ole usein leipää, mitä suuhun panna, ei vaatetta, millä itsensä verhoaisi, ei iloa ei nautintoa, ei vapautta eipä edes täydellistä ihmisarvoakaan. Työn ritarit saavat kadehtia noita luonnontilassa olevia kehittymättömiä veljiään, jotka elävät vapaassa yksinkertaisuudessa, jotka eivät tarvitse henkensä ylläpitämiseksi uhrata vapauttaan, turmella ruumiinsa voimia, eikä menettää henkeään leipäpalasta hankkiessaan. Mikä huutava vääryys, mikä hirveä epäkohta! – Uhrata työlle, maailmaa ylläpitävälle työlle elämänsä ilo, ruumiinsa terveys, sielunsa voimat, kotionnensa, vaimonsa ja lastensa onni, verensä ja henkensä, kaikki, kerrassaan kaikki, mitä ihminen voipi antaa – ja sittenkin saada palkaksi puutetta ja kurjuutta, nälkää ja vilua, kodittomuutta ja isänmaattomuutta, ja lopuksi vanhoilla päivillänsä kuoleman jossakin vaivastalon nurkassa, jossa saapi kuolla unhotettuna ja hyljättynä, jossa ei kenenkään silmä vety muistellessaan työnritarin suuria urostöitä, kovaa elämän taistelua. Ei kukaan tämän romukasaan heitetyn vanhuksen muistoksi kirjoita edes yhtään riviä sanomalehden palstoille, eikä veisaa ylistysvirttä hänen unohtumattomista ansioistaan. Hän oli joutava kuolemaan, sillä hän ei voinut enään tehdä työtä ja siten täyttää kapitalistien paksua rahapussia. – Tällainen se on työnritarien kohtalo! Ja sittenkin heidän pitäisi vaieta kuin muuri, sittenkin he eivät saisi hiiskua sanaakaan asemansa parantamisesta, eivät saisi vaatia itselleen ihmisoikeuksia ja siedettäviä elämisehtoja. – Mutta me teemme sen. Me teemme sen yhä äänekkäämmin, ettei sitä vaatimusta kukaan voi olla kuulematta! – Ylös, työritarit, työllenne kunniaa ja itsellenne ihmisoikeuksia ja siedettävää toimeentuloa vaatimaan!