Orvon iloa
Orvon iloa. Kirjoittanut Emil Lindahl |
- Harvoin orpo, unhoitettu
- onnenhetken elää,
- harvoin hällä rinnassansa
- ilonäänet helää.
- Ahdistava autius hänt
- elon erämailla,
- voimiansa vaanien, vain
- seuraa varjon lailla.
- Polun joka pohjukkaan hän
- pettyneenä vaipuu;
- liekin lailta leimahtelee
- ystävyyden kaipuu
- sielussaan, sen polttehessa
- hengen voimat hiiltyy,
- usko elon ihanteihin
- pienenee ja piiltyy.
- Ei siis ihme, joskin hällä,
- ystävän kun kohtaa,
- jolla elon aateluutta
- katsehissa hohtaa,
- kaihtuu katse äärettömän
- ilon kyyneleistä,
- onnen tunne tulvahtelee
- sielun syvänteistä.
- Onhan silloin ahdistava
- autius ees poissa;
- sopusoinnun sävel soi vain
- sydänkammioissa.
- Säveleissä sieluhunsa
- hyveen henki siirtyy,
- ystävyyden arvokkuus, tuo
- tietoisuuteen piirtyy.
- – – –
- Haluaisi hartahasti
- seisahduttaa ajan,
- saiturin, mi minuutilleen
- mittaa onnen rajan.
- Tahtoisi ees erohetken
- tiiman siirtää taaksi,
- muisto että sieluhunsa
- syöpyis ainiaaksi!
Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.