Orpo Inkeri

Orpo Inkeri. Kirjoittanut Eero Eerola

Pieni Inkeri itkee rukka,

kun jo varahin yksin jäi,

valuu silmille valkotukka,

asuu orpous silmissäi,

katsoo kaihoten isoon veikkoon,

katsoo Suomehen suurempaan,

toivoo tukea eloon heikkoon,

huokaa huomenen huoliaan.

Oli Inkeri ollut ennen

vapaan tahtonsa valtija,

satavuosien tullen mennen

Nevan rantojen haltija,

mutta kohtalon kohlut kovat

runtoi siskoa sirkeää,

samat vainot ne, mitkä ovat

heimon painaneet heljimpää

aina aatosta kokonaista,

pyhää, kaunista, rohkeaa,

että Suomeni heimon maista

yksi saisi vain suuri maa.

Kaikki sortuivat sotiteille,

vieras isäntä ilkamoi,

vieras lakeja laati meille,

toki hengen ja leivän soi.

Soipa Suomelle suuremmalle

ensin entiset elonsa,

astui tuttuna katon alle,

oli rauhaisa olonsa,

mutta silloin jo Inker-rukka

vieraan kylmyyttä kyllin joi,

kuihtui Inkerin posken kukka,

yöset peikkojen unta toi.

Mutta vierivät vuosisadat,

riensi ripeä ajan vuo,

kohtaloiden nuo kovat radat

yhä suuremman surun tuo.

Pieni Inkeri, polo piika,

joutui orjaksi pajarin,

oli henkensä heljä liika,

saisi suistua suruihin.

Oli pajarin vouti uusi

raivon, veren ja vimman mies,

niinkuin hukka se ärjyi, huusi,

moni kylmeni lämmin lies.

Moni kaikkosi hurjan luota,

pieni Inkeri vanki on,

piiskoin pilkkaa ne pientä tuota,

raskas orvolla osa on.

Seisoo vapaana Suomi, Viro,

katsoo Inkeri kaihossaan,

Miksi painavi pahin kiro

hänen, kultaisen, kulmiaan?

Kovin kamppasi toiset veikot,

kunnes kahlehet katkes niin,

mutta uupuivat voimat heikot,

liian luottivat lupauksiin.

Muka Inkeri itse saisi

sydänkielensä soinnuttaa,

itse kontunsa kohentaisi,

korjais itse, min antaa maa.

Petti sanansa vouti uusi,

söi kuin kettu ja salas sen,

paha pajari toista huusi

suojass’ suurissa Kremlien –

Nauraa pajarin vouti paha,

kahle Inkerin osa on,

viedään vilja ja menee raha,

uhka yllä on armoton.

On kuin aatoskin kahlerautaa

kantais kylmää ja kireää,

on kuin kulkisi kohti hautaa

itkein Inkeri valkopää.

Älä itke, oi Inker-rukka,

viel’ ei päättynyt ajan vuo,

viel’ ei kuihtunut orvon kukka,

uusi huomen ain uutta tuo.

Kerran pajarin painuu miekka,

uupuu uhka ja näkee mies:

missä karuin on pellon hiekka,

siellä lämpimin kotilies.

Kerran ilkeinkin irnu herpoo,

paha pahan myös palkan saa,

itse syntinsä soita tarpoo,

kunnes anteeksi antaa maa,

kunnes peittävi musta multa

polven liiaksi rikkoneen,

silloin kirkas taas syämen kulta

nousee arvohon entiseen.

Silloin kahlehet kätkee orjan,

silloin Inkeri vapaaks’ saa,

otsaripansa ristii korjan,

ilolauluja kaiuttaa.

Yhtyy kuorohon veikot toiset,

koko maailma kuulla saa

pohjan puolta taas soitot moiset,

jotka kantavat taivon taa.

Silloin Inkerin kukkii kukka,

verenpisara kaunoinen,

silloin Inkeri valkotukka

on kuin morsio ainoinen.

Tuoksuu viidat ja laulaa pellot,

lämmin, lämmin on joka lies,

metsän polulta kilkkaa kellot...

– Herra johtakoon näin sun ties.

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.