Orpa ja Ruth

Orpa ja Ruth. (Ruthin kirj. I.) Kirjoittanut Oskar Uotila

Ne kaksi on Noomilla miniää.

Ovat kaikin Moabin mailla.

Niin Orpa kuin Ruth siellä leskeks jää.

Myös ovat he lapsia vailla.

Mut Juda kun Noomin on syntymämaa

Ja rakkahin hälle sen kansa,

Miniöillensä vanhus ilmoittaa

Kotimaallensa haluavansa.

He lähtivät. Vanhalla aatteissaan

Oli matkalla haudan mullat,

Niin johtui hän toisille sanelemaan

«Mua kuulkaa, miniäkullat!»

«Te olette nuoret kumpikin

Sekä syntyisin Moabin naiset,

Paras teidänkin kääntyä kotihin,

Siell’ on teillä ominaiset.»

«Maan vieraan miehissä varmahan

Teill’ ei ole onnentuojaa:

Kemos teille ehk’ antavi armahan,

Teit’ isänne jumala suojaa.»

Kälyt seisoivat silmissä kyynelet.

Anopillensa antaen suuta

Palas Orpa nyt, heittäen hyväiset.

Ruth rukka ei mahtanut muuta.

Kuin puhkesi, rippuen anopissaan:

««Sinut sulahan syliini suljen,

En luovu ma sinusta milloinkaan,

Kuhun kulkenet, minäkin kuljen.»»

««Siin’ yödyn, miss’ otat sinäkin yös,

Samat mulla kuin sullakin huolet,

Sama maa, sama kansa ja Jumala myös,

Ero tulkoon vasta kun kuolet.»»

Ruth seurasi Noomia Bethlehemiin –

Tiell’ ainaisen tekivät liiton –

Ja perille kahden saavuttiin

Juur’ alkuhun ohranniiton.

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset: lauluja ja tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.