Orjan laulu.

Kirjoittanut Mikko Uotinen


Surun synkän helmasta mun retkeni se lähti,
tumma oli elon taivas, peitossa ol’ tähti;
syksyn myrsky raivosi ja kyyneleitä heitti,
syksyn sumu elon laakson helmahansa peitti.
Tunsin ma jo lapsosena puutteen sekä surun,
mulle elon nuoruudesta aika näytti murun;
katkeruuden taimia vain rintaseni nosti,
elon synkkä syksysoitto murheen mulle osti.
Sortui isä onnetonna puuttehien kyliin,
äiti hukkui kyyneleihin epätoivon syliin;
jouduin kurja orvoksi ja osattomaks’ täällä,
elon tuskan salamat soi aina pääni päällä.
Toisilla näin onnea, myös riemua ja rauhaa,
sielussani orvon surut alinomaa pauhaa;
toisilla on lämmintä, on vaatteita ja ruokaa,
minä elon tuulosissa palelen ja huokaan.
Toisilla on oma koti, lempi äidin, isän,
mulle orvon ikävä tuo kyyneleille lisän;
toiset saapi lempeyttä, riemun maljan maistaa,
mulle elon hämärästä tuonen tuvat paistaa.
Mulle elo kyyneltä ja surun summat jakaa,
katson toisten kevättä mä kyynelvirran takaa;
huomenta ei rinta tunne, surua soi tuulet,
kohta raukee poskilleni Tuonettaren huulet.
Muille kuuluu järven laulu, sekä metsän marjat,
muille kuuluu luonnon syli, kukkasien sarjat;
muille hongat huminoipi, muille kuuluu suvi,
mulle elon tumma tunne, toisille vain huvi.
Muiden elo eloa on, riemun runsauutta,
mulla orvon päivä on ja syksyn suruisuutta;
rinta kalpee syksyksi ja tuskan tuli palaa,
aika synkän katkeruuden sieluhuni valaa.
Ylös tahdon tästä nousta elämähän, valoon,
taikka muuten menehdyn mä epätoivon paloon;
katkon kurjat kahleheni, muu ei mua auta,
elo tässä kuolemaa on, eessä musta hauta.
Nouse huomen korkeana, orjan päivä paista,
luo’os orjan poskipäille hohto huomenmaista;
sytä sieluun kevättä ja murra musta valta,
anna kuulla kevätsävel orvon korkealta.
Huomen katkoo orjan kahleet, kansa kaunis herää,
elon mailla onnenkukat luopi kohta terää;
terve valo, vapaus, oi terve huomenhetki,
pyyhi orjan kyyneleet mi nosti tuskan retki.


Lähde: Uotinen, Mikko 1907: Kevätvirroilta: runoja. Kustannusyhtiö Osmo, Helsinki.