Orjalaulajan rukous

Orjalaulajan rukous. Kirjoittanut Lauri Haarla

Oi, Afrodite liljankorkea,

sa tytär maan ja päivänsätehen,

ken kuljit kerran yllä tuskain meren

sen daimonit vain hymyin valliten,

sa, Afrodite riemun seppelöimä,

pois heitä lempes synkkään Arekseen.

Oi kuule jylinällä pauanteen

tuo mustasukka Ares pakenee

jo kauas, kauas mustaan Traakkiaan.

Sa tiedäthän: jo murtui verikostokeihäs

sen veljesmurhan inha ruoste söi,

ja turhaan heiluttaa tuo hurja soihtuaan.

Ei välkkyin lieska sen nyt enää näytä

tuot’ urhoin temmellystä valtaisaa.

Punerrus räikkä sen nyt loimottaa

vain yllä kalmankenttäin huokaavaisten.

– Oi, jumalatar kirkassilmäinen,

min katsehista parvi perhojen

jok’ ainoo hetki liitää riemuiten,

pois käännä kasvos kauhun mailta noilta,

pois käänny, pois, sua rukoilen,

sun ettei kirjoperhoiltasi siivet

näyistä yön sen maahan herpoaisi.

Nyt ruttohenkäyksin tuulet tohajaa

ja karja Areksen yön varjoss’ saalistaa.

Reväissyt on jo sankareilta silmät

tuo jumalainen korppi Areksen.

Sen koira lieskakielin kiertää, ulvoo

ja ilkein hampain jäytää sydämet. –

Oi, Afrodite, sieltä käänny pois,

mua yksin kuule nöyrää palvojaas. –

Mik’ olenkaan, ma että yltäisin

sun lempes aivotuksen, korkehin,

vain oonhan sokea ja rampa ihminen. –

Mut usko, kuumeiseksi liehtoi sydämen

ne haavat ikuiset, joit’ Ares löi.

Nimessä poltteen sen, ma sulle kuiskaan nyt:

Salainen lempes julmaan Arekseen

sun nääntää sielus liljahaaveineen,

sun hipiältäs pantsar ruosteinen

pois riistää myrtit, ruusut, narsissit.

Ja Traakkiasta tuoksuttomat tuulet

alastomuuttas jäisin viimoin ruoskii,

sun kauneutes ahavoittaa mustin juovin. – –

Häväistä et voi jumaluuttas näin,

et taivas-kauneuttas himmentäin

sit’ alttiiks anna riehujille maan.

Oi tiesi käännä, toisialle käännä!

Oi jumalatar kukkain tuoksuvain

jo herää horroksesta synkän yön!

Povellas uinuvalla – tunnethan –

jo riemun hyrskyt leikki leikkejään.

Nyt herää lännen leyhkään lempeään!

Yl’ aaltoin astu, armas, Melokselle –.

Sua huokaavainen kevät tullut onhan

jo meidän saarelmalle autuaalle.

Sen rantaa kiertää valkeet valkamat

ja kukkakentät, nurmet paisuvat.

Ja tulivuoret villit, hurjat

pois julmat aikehensa unohtain

nyt hartehilleen nostaa rypäleiset maat.

– Hefaistos tullut on, tuo vanha lempes

jo tulisinta rypälettä vaalii,

sua varten kypsyttää – – –

Jos kuulisitkin, kuinka Dionysos

taas saapuu riemuin raikuvin,

murattiköynnös, lehvät laakerin

kuink’ ukon nauraessa tutajaa,

kuink’ itkusilmin suuri herra tuo

pojalle siivekkäälle kertoo lemmestään.

Jos muistaisit tään kaiken, muistaisit,

ken saapuu myös, ken nuorin, voimakkain,

min vuoksi ainoan sa kerran itkit

kuin nainen maallinen vuoks lemmenmurehen.

Oi herää, herää, vaahtosyntyinen,

Manalta saapuvan näät purren kiireisen!

Päin juhlasaarta keula hyrskyää,

päin aurinkoa riemu tyrskyää!

Ken sieltä saapuukaan?

Ken voittanut on kauhut Manan maan?

– Sun sulhos ikiherääväinen,

sun suuri sulhos, kaipuun nuorukainen,

hän jättänyt on rannat kuolon maan.

Hän ylkäs lempeä ja ikivoittoisa,

hän rauhankenttäin vilpas metsämies,

hän kaunein rauhanjuhlain voittajista,

hän poika Kinyraan

löi surman metsäkarjun sarveikkaan

ja saapuu nyt sun luokses juhlimaan.

Oi, Afrodite, kauneus tään saaren –

alitse astu meidän riemukaaren –

Oi ethän tulematta olla voi,

kun adonian kuorolaulut soi –.

En itsein vuoksi saapumaan sua ano,

vaikk’ onkin suuri mulla riemus jano.

Vuoks kaiken kansan, kaikkein kärsijäin

sa saavu, jumalatar valtain lempeäin,

vuoks voitettuin, vuoks saavu voittajain

ja seppelkäsin, hymyin, armahtain

jaa oikeuttas, loista kauneuttas.

Sun tuomioosi yksin uskon,

oi, valtiatar siintosilmäinen.

Kun saavut, korkehin, oi saavuthan,

sa seppelöit vain miehet kunnian,

lie maahan lyöty taikka voittaja.

En itsein vuoksi kuulemaan mua ano,

en itsein vuoksi rukoellen sano:

Pois heitä lempes synkkään Arekseen,

suo juhlariemus meille sydämeen.

Ma enhän kauan riemuakaan kestä:

löi sodan keihäs rammaks jänteret

söi sodan koira multa jäsenet,

vain säästi sulle sykkiväisen sydämen.

Sep’ yksin sykkien nyt etsii lohtuaan,

sep’ yksin hehkuen nyt laulaa laulujaan.

Sen rukousta kuule huokaavaista,

se sama on kuin voimanpäivinään.

Jos liekit löi sen kuinkakin,

jos taistoin löi ja hurmehin,

se sykki tahtiin ylhän näytelmän

niin hurjistuin kuin mieli leikkijän,

– mut vertyi julmuuksista synkän maan

ja kaikkialla kauneuttas kaipas –

Ja kenen puoleen huokas silloinkin

tuo sydän hurja riemuin polttavin,

kun jälkeen taisteluiden hehkui armahilleen?

Sua yksin, ihme, kaivaten,

sun kaltaistasi täältä etsien

se aseetonna sydämiä surmas.

Nyt rinnassain kuin raunioitten yllä

sen liekki sinerväinen yksin palaa.

Sun adonias armaan nähdä halaa

se vielä kerran ennen viime riutumusta.

Ja riemahtain se silloin laulaa,

kun liehuin liidät tälle rantamalle

ja juhlan suot taas rauhan uskojalle.

Juur silloin raikuessa nuorten rintain,

kun miesten kuoro laulaa kunniaasi,

ja nuoret naiset maata polkemaasi

on huulin suutelemaan vaipuneet,

unessa katse, sielu hurmissaan

niin kainoin hartein etees taipuneet,

juur silloin, Afrodite palaavainen,

oot erottava äänen hartahan.

Eik’ armohymystäsi kenkään huomaakaan,

ett’ ääni on se vainen orjalaulajan.

Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.