Oppi Papitki tekee.

Kirjoittanut Paavo Korhonen


Peäsky pesänsä tekasi,
Laululintu laitoksensa,
Tälle moalle tultuansa,
Katon alle kartanolle:
Siinä jutteli sukunsa,
Kasvatteli kaltasensa;
Voan ei soanut sille vielä
Laulu-eäntä laitetuksi,
Tällä moalla tähellistä;
Otti matkan ulkomoalle,
Mäni meriä ylitek;
Siellä nuoret nuotin oppi,
Lapset laulullen osasi,
Kerkesi keväillä tänne,
Pani sanat säntillensä,
Aivan eänellä samalla,
Emän entisen tavalla.
Saman linnun loatusiksi
Papinpojat pantaneenko,
Kuin ei koskana kotona,
Isän tykönä ikänä,
Soaha nuista Soarnamiestä,
Mänevätä messun töille,
Ennenkun etäällä käyvät,
Auttavasti asumassa
Aika-Akateemiassa,
Oman kukkaron kululla,
Eli vanhemman varalla;
Siellä ne sanoja soavat,
Miehet miehiksi tuloovat,
Astuviksi alttarille;
Mäneviksi Messun töille;
Voan se uusi oppihuone,
Juuri julkinen rakennus,
Joutu valkean varaksi,
Tuimassa Turun palossa,
Joka siellä seinät särki,
Kivi-Muurit murenteli,
Koasi kirkon kelloineensa,
Torniuurit urkuineensa,
Monta kallista kalua,
Jotk’ on kaikki kaivattavat.
Kuss on kulta ja hopea
Kussa vaski, missä rauta,
Tina tuhkahan vajonnut,
Posliini poroksi käynyt,
Lasi langennut muruiksi;
Talot ja talon tavarat,
Katupuoit kaikki tyyni,
Tässä mänit täysineensä,
Nousivat, nojassa tuulen,
Pilven mustan muotoseksi,
Ala taivahan tasantu.
Tieppä mulle muistokirja,
Veäppä siiihen vuosiluku,
Parahiksi passaaminen,
Millonka tämä tapahtu. –
Sillon pisti jalkamiehet,
Tekivät tuhannen tähen
Kaheksan numeron kansa
Joka satoja sanoopi
Kyllä kaksikymmeniä.
Vielä siin’ on viimeseksi
Selvä seihtemän numero.

Poawo Korhonen.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 3.12.1831.