Onnen virsi

Onnen virsi Kirjoittanut Eero Eerola

Missä mieheen yhtyy miesi,

iskee kuokka toisen tahtiin,

usvat haipua jo tiesi,

uskoo korpi pellon mahtiin.

Aukee siinä rämeet, nevat,

virtaa vilu routavesi,

sarat suorat suurenevat,

missä ennen kuovi pesi.

Avartuvat aavemmiksi

peltotilkut taloin takaa,

suoristuvat suoremmiksi

miesten selät, katse vakaa

saa myös siinnon korkeamman,

mieli miettimähän herää,

kuinka kautta Suomen rannan

pellon miehet voimaa kerää.

Kuinka uusin soinnuin soivat

laiduntiellä karjan kellot,

metsät armaat huminoivat,

kussa päättyy talon pellot.

Mutta suloisin on soitto

kultatähkäin peltotiellä,

se on miehen työstä voitto,

apuaan ei Luoja kiellä.

Onnen kultakannel helää

oman poven onkaloissa,

sielu hetket heljät elää,

sieltäkin on routa poissa.

Siunaus kuin valkosiipi

kaartuu kodin katon yllä,

kateen peikko kauas hiipi,

hyvyys saapuu hymyilyllä.

Povet sykkii, suonet takoo,

käsi veljen kättä tapaa,

pellon vilja varttuu, sakoo,

vapaammaks’ saa miesi vapaa,

valkohuivit häilähtävät

kotipihan polkutiellä,

suvivirret helkähtävät

ortten omain alla siellä.

Avartuvat akkunatkin

päivän säteen sisään loistaa,

kuontuu kukat kuihtuvatkin

kansa onnen-virttä toistaa:

puhtaat silloin ihmismielet

etsii elon-myrskyn suojaa,

sunnuntaiset sulaa kielet

kiittämähän suurta Luojaa.

Lähde: Eerola, Eero 1936: Maan virsiä: runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.