Onnen toivotus Avio-liittoon

Onnen toivotus Avio-liittoon *).

Kirjoittanut Johan Frosterus


Jesu Jehova! Tu dulce praesidium & decus meum,
Nostris benedicito coeptis!
Lähde Luondo! liikkehelle,
Rupia Runon tekohon,
Vedä virret väljäsellensä,
Sanan polvet pohjan maalda,
Synkiätä Suomen kieltä.
Että kaikkuis kallioisa,
Kumisisi kuusikoisa,
Kuuluisi Turun Tuvisa.
Mettä mieleni mehuupi
Sanomista saatuneista,
Mutta empä ennättänyt
Sille päivälle pitohon,
Jolle joutua pidäisi,
Miesten parvehen parasten,
Lauluja latelemahan;
Siis mä laulan metsä-maasa,
Visertelen virran luona,
Katsellesa kaikki vallan
Herran ilmi Ihmetöitä,
Joita laulan joutesani,
Kiitän kesken kiiruhungin;
Laulavatpa luodut kaikki,
Virkoovat vilun perästä:
Jopa luopui luodet tuuli,
Kovat puustit pohjaisesta,
Vihaiset vilun vihurit;
Koska läikkyi lämmin tuuli,
Kilo kiilsi vetten päällä,
Armahasta auringosta,
Sätehistä suloisista,
Silloin jouduit jountehesa
Linnuit meille muilta mailda:
Päskönen pani pesänsä;
Vesi-Lindu vieretteli,
Suoritteli sulkiansa,
Suositteli sulhastansa.
Veden karja kaivostansa,
Veden hirmu hauvin poika
Vedäksens syvästä veestä,
Talvi majasta mataapi
Rannoille rakendamahan
Leikkiänsä lämbimäsä;
Silloin kätki koukkuluunsa,
Suunsa tutkamet terävät.
Metsot mustisa mekoisa,
Ukot uliat urohot,
Vuorten nousit notkelmista,
Näpittelit näppiänsä
Kalliolla kalkuttelit,
Kutsuit kumpanit kokohon.
Teeret tulit tanderelle,
Kukertivat kuusikoisa,
Soitit soilla soitimensa.
Pyytkin pyörit pensahisa;
Linnut pienet parvesansa,
Kielten kilvasa kihisit,
Visertelit virsiänsä.
Niinpä hekin häitä laitoit
Suven suodun suosiosa.
Eipä ihmet ihmisistä
Että hekin ennättävät
Mennä nuorra naimisihen,
Keskellä kesä sydändä
Kasvon kaiken kukoistaisa.
Mutt’ on täsä muukin mutka,
Käsi voipa kaikki vallan,
Joka sanoi siunauksen,
Pani kaksin kasvamahan,
Laatimahan laatuansa,
Lemmesä levittämähän.
Niinkuin paljon painavampi,
Toimi toista kallihimpi,
Ombi eläväin osasta,
Niin se asian ajaapi,
Rajat täsä rakendaapi,
Kihlaukset kiinnittääpi.
Ihmisen ilohon luodun,
Luodun Luojansa kuvaksi,
Luodun Luojan kunniaksi
Luodun taivahan talohon,
Ostetun Herran omaksi,
Herran verellä valetun,
Vihan alda virutetun,
Sopis siivon perästä,
Sopis ilman ilkeyttä
Mennä näihin naimisihin,
Josa pitääpi pyhästi
Luojan tahtoa tavata;
Että julkisen Jumalan
Valdakunta vahvistuisi;
Liiton Lapset liioitengin
Taivaan tavoille tulisit
Pyhän perinnön perisit.
Kukas oikein osaapi
Taiten vaimoa valita,
Kuulustella kumpania?
Joka kattoin kauneutta,
Tavoroiden Tyttäriä,
Pyrkii suurehen sukuhun,
Saapi sappia sakoksi,
Mieli-pahan palkaksensa,
Mainituilla markkinoilla.
Kukas oikein osaapi
Häitä hankia hyvästi?
Jok’ on tuttu taivahalle
Ylimmäisen Ystävänä,
Sille Luoja laitteleepi
Naimakeinot näppärästi.
Herra tunteepi todella
Mitä mielesä makaapi
Kungin peitetty povesa:
Hänbä katsoi kaukaisia,
Tulevaiset tutkisteli,
Meidän mielein muutoksetkin
Aikanansa arvaeli.
Sitä myöden hän sovitti
Omillensa onnein paikat
Yksin näisä naima puisa,
Kuin ne päätyvät paraten
Vielä viimmengin hyväksi.
Tai on toimi tutkimatoin,
Mutt’ on helppo Herran työksi,
Joll’ on meret määrättynä,
Meren pisarat pivosa:
Joka veti vaaksallansa
Mitan tarkan taivahalle,
Pani mitan, pani määrän,
Painon niinkuin pundarilla;
Pani solmut ja sitehet,
Tarhan tähtihin etehen,
Josa juoksun jouduttavat;
Toinen toista paineleepi,
Paineleepi, ponnistaapi;
Hänen valtansa vakava
Piteleepi pilvet kaikki
Hattaroita hallitsepi;
Häll’ on tuttu tuulen synty,
Pohjasen pisimmät pohjat;
Sillä nosti nousemahan
Meren lainehet lavian,
Joilla laivat lentelevät
Silkkisillä siivillänsä.
Herra kaikki hallitseepi
Suuntahan sovitteleepi,
Meidän mutkaisen menomme.
Joka luotti Luojan päälle,
Myöntyi hälle mieltä myöden,
Sepä oikein osasi
Levon makian majahan,
Sielun tyvenen tapasi.
Hyvä Herra heimolainen,
Hyvä sulhainen suvahte
Että jouten juttelisin,
Purkaisin poveni pohjan,
Saisin sanani sanoa:
Itse julkinen Jumala,
Jonga neuvo näkymätöin
Edellä esikätehen
Ombi saattanut sinungin
Nykyisihin naimisihin,
(Niitä sinun siunatkohon.)
Minä tiedän tarkallensa;
Olet ehtinyt emännän
Ilman niitä syrjä syitä,
Joista pyörtyvät parahat,
Visahatkin vilpistyvät.
Antakohon armostansa
Herra taivahan tekiä
Sulle suuren siunauksen.
Kuules morsian minua:
Itse toimi taivahasta
Sinun johdatti jalosti
Suodun sulhaisen sylihin,
Miehen parahan parihin,
Jok’ on kirjat kahtellunna,
Tiedon saaret soutanunna
Kuulusa opin kyläsä,
Kuulu tiedon kukkulalla;
Joka joukon johdattaapi
Opin ojan lähtehille.
Jos on oppi oivallinen
Ovat tavatkin tasaiset,
Kiittävät kaikkialla.
Siis mä toivotan todella
Parikunnalle parasta
Sydämmestä syttyneestä:
Armot Jumalan avarat
Teille aina auvetkohot!
Itse surungin sumussa
Päivä teille paistakohon,
Pimiästä pohjasesta! Ps. 112:4.
Ilo Jesuksen ihana
Teitä täällä täyttäköhän,
Mieli pahat painelkohon,
Sokerilla suolatkohon!
Onnet olkohot omanne
Lukemattomat lugulda,
Niinkuin pilvesä pisarat,
Niinkuin koskesa kivejä,
Alla virran villapäitä!
Olkoon ikänne iloin
Päivät lemmesä lepoiset!
Koska, päivät päätettyä,
Ero viimeinen edesä
Herra teitä helmoihinsa
Korjatkohon kaunihisti,
Sinne teitä siirtäköhön,
Kusa ilosa ijäti,
Riemun runsaisa tuvisa,
Laulut ombi lakkaamata
Luojan Luoduist’ ihmetöistä;
Kiitos kaunis Jesukselle
Pojan veri vitsoihista,
Pyhän hengen pyhityksest’!
Sitt’ vast’ kaikis kajahtaapi
Kaunis kiitos Jesukselle!

*) Tämän on tehnyt entinen Sotkamon Kirkkoherra, Doctori Johan Frosterus, kunniaksi ja kaunistukseksi Sukulaisensa häihin, joka oli Professori Turun Akademiasa ja nai Kesäkuusa 1764.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerta 1830, 3. huhtikuuta s. 2–4, 10. huhtikuuta s. 3–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 27.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1830_rdf.xml.