Onnelan Onni: XII. Kaivattu ilmiö
| XI. Kosiomiehiä | XII. Kaivattu ilmiö. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
Onnelan Onni |
”Ympäri mennään,
yhteen tullaan.”
Oli kesäkuun ensimäinen päivä v. 1870. Ilma oli ihana ja aurinko heloitti pilvittömän taivaan laelta. Tämän päivän heltehessä matkusti A–n kestikievarista, Onnelaan viepää kärrytietä muuan vaalean verinen mies tummalla huuliparralla ja ahavoituneella muodolla; hän oli asemataan kannattavaisen, mutta ryhtiään teeskentelemättömän näköinen. Hänen lähdettyään mainitusta kievarista, sanoi siellä emäntä isännälleen: ”Sinä tokko tunsit sitä herraa?”
”En.”
”Minä luulen, että hän oli se Onnelan kadonnut lammas.”
”Eihän lienekään,” sanoi isäntä ja riensi katsomaan tuon nimeä päiväkirjasta. ”On totta totisesti,” höpisi isäntä itsekseen, kun näki päiväkirjassa olevan: ”Onni, Amerikasta, Onnelaan.”
Kolmatta vuotta on kulunut siitä kuin Onni oli kotoaan lähtenyt, ja kun hän ja Olga olivat eronneet toisistansa. Vuosi oli kulunut siitä kuin Onni oli kotiaan ja Olgalle kirjoittanut; kyllä tosin Onni oli myöhempäänkin kirjoittanut, mutta ei ollut tullunna myöhemmät kirjeet perille.
Jopa nousi Onnelaan, varsinkin Olgalle armas aurinko! Nyt tuli ikävöity Onni kotia. Ah, arvaa lukijani, mikä sydämiä sykyttävä riemu nyt oli Onnelassa! Nyt oli Onni, ennen ilkeän, isänsäkin mielestä kuin ”kultainen Omena hopea maljassa.”
Onni oli matkustanut maanpallon toisella puolella saakka ja siellä nähnyt tyyntä ja tuulta. Sielläpä ei ollut Onnin kehtoa. Sinne siis ei hän aikonutkaan iäksi siirtyä, sillä hänellä oli ani mielessään nuo runon sanat, mitkä hän oli viimeksi Olgalle lausunut hyvästi jättäessään, samoin oli hänen mielessään Olga ja hänen antamansa runo värsyt. Nepä värsyt ja niitten sanat saivat Onnin sydämen, useinkin ikävöimään synnyinmaatansa ja lemmityistänsä.
”Ah armas synnyin maa!” ajatteli hän ”siellä
- On mun lapsuuden kehtoni,
- Nuoruuden viattomat uneni.”
Siellä on myöskin kultain, joka aivan kallis on minulle, ja jollenka olen iki-iäksi sydämeni uhrannut. Oi sinne jo olisi haluni rientää.... Mutta ..... ah, auta taivas minua! huokasi usein Onni; ja – itki – itki melkeen ilmiääneensä. Hän näki nyt selvästi sen, ettei Amerikassakaan ole kellään paratiisia, vaikka sitä moni Suomessa min suuresti uneksii. Onni kuitenkaan ei heittäytynyt uskottomuuteen; sillä hän lujalla luottamuksella ajatteli: ”Auta itseäs, niin Jumalakin auttaa.”
Niinpä auttoikin Jumala Onnia että pääsi terveellä ruumiilla ja raittiilla – entyistä puhtaammalla mielellä – kotiaan; siihen kotiinsa, jossa oli hänen ”lapsuuden kehtonsa ja nuoruuden viattomat unensa.”
Samoin kuin Onnikin tuli entyistä toisellaisella mielellä kotiaan, oli nyt Onnelassakin olot toiseksi muuttununna. Täällä siis oli nyt olemassa pyhän rauhan suloisuus. Täällä tervehti Onnin isä poikaansa sanomattoman hellästi, likistäen häntä kaulasta ja katuen kaikkea entyistä ankaruuttaan. ”Oi, sinä rakas poikani! Nyt minä annan sinulle hartahimman siunaukseni! Ole nyt valmis ottamaan Olga puolisoksesi; se on minun sydämellinen toivoni. Taivaan Jumala siunatkoon teitä molempia ja olkoon teille armollinen iankaikkisesti! huokasi ukko ja vesi valui tulvana silmistään. Samallaisella hartaudella tervehti Onnia hellä äitinsäkin, jonka jälkeen hän kihlasi Olgan. Jonkun ajan perästä olivat he kirkonsiteellä kiinnitetty pariskunta ja ottivat vastaan Onnelan talon.
Onnela on siksi hyvä talo, että vaikka sitä oli Onnin isän aikana niukemmasti asuttu, oli siinä kuitenkin yltäkyllin elämätä – elämätä, jota Onni ja Olga ovat päivä päivältä runsaasti kartuttaneet, asuessaan onnellisesti Onnelassa.
(Loppu.)