Onnelan Onni: X. ”Ympäris-käännös” ja katumuksen kamaluuksia
| IX. Matka muistelmia | X. ”Ympäris-käännös” ja katumuksen kamaluuksia. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
XI. Kosiomiehiä |
Ihminen on turmeluksen lapsi. Hän siis on se olento, jonka sydämmessä oletetaan olevan saastaisuuden hapatusta – ani Adamista asti. Mutta koettelemuksen kovat puskat ovat useinkin hyvät lääkkehet puhdistamaan tuota hapatusta; ja silloin kuin siihen saa ihminen terveellistä lääkettä, niin hän tekee ”ympäris-käännöksen.”
Onnin isä, Onnelan ukko, rammattiin taudin kanssa taistelemaan, jonka alamaiseksi hän ei ensin aikonut antautua, mutta ei voinut kuitenkaan ”potkia tutkainta vastaan.” Jopa rupesi ukko haluamaan itselleen rippi-isää. Pastori V. haettiin ja hän riensi pitkittä viivykkeittä ukon luokse. Tuonne tultuaan tutki Pastori ensin ukon huonoutta, jonka tehtyään ja tiettyään, ettei ukko ollut vielä erinomaisen huono, hän otti taskustaan erään kirjeen, jonka hän oli äsken saanut, ja jonka sisällön hän nyt tahtoi ilmoittaa Onnelan ukolle.
Tässä kirjeessä ei ollut nimikettä siltä, missä kirje oli kirjoitettuna; mutta postitemppeliä siinä oli niin paljon, että niistä sai otaksua sen olevan kaukaa lähetetyn.
Sisällös oli siinä seuraava:
- ”K. Herra Pastori V.”
- K:n seurakunnassa.
Syvimmältä sydämen pohjasta pyydän anteeksi sen, että minä viheljäinen maan ja taivaan pakolainen rohkenen Pastoria lähestyä! Minun täytyy tämä tekemäni, sillä minun sieluni pakoittaa siihen armottomasti! Minä olen sanomattoman kovassa katumuksen pätsissä siitä kuin minä varastin, Konnakorven kapakassa, herra Vallaksen rahan, ja sen lisäksi vielä tein vaivanen valeellisen valan, kun Onnelan Onnia vaivattiin saman rahan varkauteen, siitä olkoon kirottu Mäntykankaan lautamies, joka minua pakotti (sillä ehdolla että saalis pantiin tasan), moiseen pahatyöhön, Vallaksen tietämättömänä maatessa mainitussa kapakassa. Voi minua, maan ja taivaan hylkyä, kun minä kurja tein toisen toimesta, semmoisen ijankaikkisen onnettomuuden itselleni. Oi, se polttaa minun sieluani liekkinä, ja huutaa yhä kostoa Abelin veren lailla! Rukoilen, että kunn. Pastori pyytäisi minun puolestani anteeksi Onnelan Onnilta ja ilmoittaisi tämän asian näennäisesti, Vallakselle, sekä Onnin isällen, joka sentähden pitää ehkä poikaansa armottoman pahana. Minun itseni on – oi kuinka mahdoloin tulla niitten ihmisten ilmoihin, missä minä moisen pahatyön olen tehnynnä.
Tätä kaikkia katuen rukoilen hartahimmasti että tämän pyyntöni täyttäisitte. Kork. kunnioituksella.
- Aku Ahma.”
Tuon kirjeen luettuaan jatkoi pastori: ”Paha vaan, ett’ei ole Onni kotona, jonka vuoksi en voi Akun rukoilevata pyyntöä täydellisesti täyttää; mutta kuitenkin olkaa te, isä, poikanne puolesta iloinen sentähden, että, hänen kunniakseen, oletten saanut kuulla hänen viattomuutensa tuohon kamalaan varkauden asiaan.”
”Oih, oh!” huokaili ukko. ”Enpä tiedä missähän lienekkään polonen poikani. Pelkään hänen olevan onnettomuudessa..... Ja siihen on– totta täytyy sanomani – suuressa määrässä minunkin syytäni. Minä en ole osannut häntä kasvattaa ja oikealla hengellä ojentaa elämän tielle niinkuin olisi pitänyt. Se on siis minun raskain edesvastaukseni. Jos hän onnetoin olisi vielä elossa ja tulisi Tuhlaaja pojan lailla luokseni – niin .... oi, kuinka hän olisi tervetullut... Oi totta kuinka sieluni sitä suree että olen hänen karkoittanut kentiesi kuinka kauvas kodistansa... Oh, oih! – jo tulee tuosta tuskani kovin katkeraksi.”
Näin oli Onnelan ukko vaikehissa sielun vaivoissa, jonka tähden he tahtoivat jäädä pastorin kanssa kahdenkesken suljetun oven taakse, kamariin jossa keskustellut seikat eivät kuulu meihin, emmekä ole niistä uteliaitakaan.
Onnelan ukko oli jo jotenkin huonona; mutta parantui kuitenkin siitä vähitellen, ja sen perästä teki hän sen ”ympäris-käännöksen,” että otti poikansa lemmettären, Olgan, jälleen taloonsa ja kaipasi yhä suurella hartaudella Onnia.
Vieri viikkoja jopa kuukausiakin kului; aika muuttuu, ja olomme ajan kanssa.
Oli Lokakuun ikävä ilma; sadepilviä liiti suurella nopeudella taivaalla. Tuuli ulvoi ja puhalsi armottoman ankarasti, pieksien V–järven vettä ja mylläten sitä hopealta hohtaviin laineisiin. Tämän tuiman ilman meurutessa tuli yösydännä yksi henkilö Onnelan ukon kamarin oven-taakse – ja koputti.
”Kuka siellä on?” kysyi ukko.
”Minä omantunnon orjahan täällä olen,” oli vastaus, josta vastauksesta kun ukko tunsi tutun äänen, niin riensi hän heti aukaisemaan ovea.
”Ah hah! Nyt siellä on ankara ilma,” sanoi sisään tulija pudistellen itseään sekä vesimärkää takkia ja lakkiaan.
”Mihinkä nyt kiire joka on pakoittanut lähtemään moisehen ilmaan?” kysyi Onnela.
”Ei mihinkään; mutta – Jumala paratkoon – minulla on niin outoa sielun tuskaa, että sitä ilmoittamatta teille, en voi elää..... Se Mäntykangas vainaja – hän hävisikin ja kuoli kunniattomana –; mutta hänpä vielä on isosta osasta syypää tähän minun kummalliseen kulkuuni. Jospa olisin ollut hänen kanssaan menemättä Konnakorven kapakkaan ja jospa en olisi hänen yllytyksestään ruvennut vaivaamaan teidän viatointa poikaanne, niin en onnetoin olisi näin levotoin.”
”Jahah!” sanoi Onnela vaipuen hänkin syviin ajatuksiin.
”Enkä sitä valaa ..... huh, hui,” jatkoi vieras pudistellen itseään, ja katsellen hyvin kamalan ja hätäisen näköisillä silmillä.
”Noh viihtykää nyt istumaan, eihän hätää ole,” sanoi Onnela.
”Huhhui! En voi.....” lisäsi vielä vieras, ja syöksihe ovesta ulos mennen sitä tietä, kolkossa vesisatehessa, kotihinsa, – jonka ehkä lukija arvaa, missä se oli.
”Se siitä sittenkin,” höpisi Onnelan ukko itsekseen vieraan mentyä. ”Hän raukka ei ole oikeassa.”
Sen perästä nähtiin V–lahden talossa yhä yöt päivät valveillaan levottomana pitkä, laiha, vaaleaverinen mies, joka ensin oli olossaan hiljaisempi, mutta vähitellen rupesi hän käymään raivoksi, jonka vuoksi hän vietiin parannettavaksi Helsinkiin hullujen huoneheseen.