Ondrein kaipuu

Kirjoittanut Jalmari Virtanen


Pieni Ondrei muiden lailla
Vietiin väkisellä Suomeen
Kotoansa Karjalasta.
Siellä lakannut ei konsaan
Kotihinsa kaipaamasta.
Taatto joutui päivätöihin
Ylpeälle talokkaalle.
Maammo raatoi kuollaksensa,
Taaton luo ei päässyt laisin;
Toki luona lapsiensa.
Pieni Ondrei maammon kanssa
Monet karvaat kalkit nieli,
Lakkaamatta kaipaeli
Omaan tuttuun kotiniemeen,
Siellä aatoksissaan eli.
Usein vieraan niemen kärkeen,
Kukkuessa vieraan käen,
Vieraan laineen loiskiessa
Kotikaipauksin kiiti,
Suru pikkurintasessa.
Katsoi sieltä kotipuoleen,
Sepän pojan jutut muisti,
Miten Karjalassa siellä
Nousee esiin punaoras,
Ollaan uuden onnen tiellä.
Sepän pajan seinukselle
Usein hiipinyt hän oli
Monet syksyn iltapuhteet.
Siellä, tuikkiessa tähtein,
Syntyi uudet, lujat suhteet.
Säestäissä teräskalkkeen
Ahmi tiedot nousevasta
Maasta, jossa oli nähnyt
Ensiks’ päivän kultasateen,
Ensiaskeleensa tehnyt.
Sepän poika tiesi siellä
Taisteltavan onnen tähden,
Rahvaan tosionnen oman,
Sivistykseen nostettavan
Kansan, ennen onnettoman.
Siellä opinahjot hehkuu,
Siellä tehdään suurta työtä,
Jotta kommunismin valta
Kerran loisi hyvinvoinnin.
Onni paistais’ kaikkialta.
Pienen Ondrein sydämessä
Syttyy suuri, suuri kaipuu
Päästä Puna-Karjalaansa,
Jossa töin ja ponnistuksin
Saisi luoda onnelaansa.
Taas hän kuulee vieraan laineen
Lyövän rantaan vieraasehen...
– Valkoisien vainomiesten
Tää on niemi!... Tylyt laineet
Juoskaa valkorantaa piesten!
Enää kuulla voi en teitä.
Tahdon kuulla oman laineen,
Oman niemen nähdä tahdon
Punaisilla rantamilla;
Täks’ hylkään valkovaahdon!
Ja hän lähtee juosten kohti
Suuntaa, josta oli tullut
Punaisesta Karjalasta,
Jota hetkeksikään voinut
Lakata ei kaipaamasta.
Tokko sentään pieni Ondrei
Jaksoi päästä ihmemaalle...
Taisi uljas matkamiesi
Jäädä syliin ikikorven...
Metsän puut sen yksin tiesi.

1922


Lähde: Virtanen, Jalmari 1936: Valittuja runoja. Valtion kustannusliike Kirja, Petroskoi.