Ondrein kaipuu

Ondrein kaipuu Kirjoittanut Jalmari Virtanen

Pieni Ondrei muiden lailla

Vietiin väkisellä Suomeen

Kotoansa Karjalasta.

Siellä lakannut ei konsaan

Kotihinsa kaipaamasta.

Taatto joutui päivätöihin

Ylpeälle talokkaalle.

Maammo raatoi kuollaksensa,

Taaton luo ei päässyt laisin;

Toki luona lapsiensa.

Pieni Ondrei maammon kanssa

Monet karvaat kalkit nieli,

Lakkaamatta kaipaeli

Omaan tuttuun kotiniemeen,

Siellä aatoksissaan eli.

Usein vieraan niemen kärkeen,

Kukkuessa vieraan käen,

Vieraan laineen loiskiessa

Kotikaipauksin kiiti,

Suru pikkurintasessa.

Katsoi sieltä kotipuoleen,

Sepän pojan jutut muisti,

Miten Karjalassa siellä

Nousee esiin punaoras,

Ollaan uuden onnen tiellä.

Sepän pajan seinukselle

Usein hiipinyt hän oli

Monet syksyn iltapuhteet.

Siellä, tuikkiessa tähtein,

Syntyi uudet, lujat suhteet.

Säestäissä teräskalkkeen

Ahmi tiedot nousevasta

Maasta, jossa oli nähnyt

Ensiks’ päivän kultasateen,

Ensiaskeleensa tehnyt.

Sepän poika tiesi siellä

Taisteltavan onnen tähden,

Rahvaan tosionnen oman,

Sivistykseen nostettavan

Kansan, ennen onnettoman.

Siellä opinahjot hehkuu,

Siellä tehdään suurta työtä,

Jotta kommunismin valta

Kerran loisi hyvinvoinnin.

Onni paistais’ kaikkialta.

Pienen Ondrein sydämessä

Syttyy suuri, suuri kaipuu

Päästä Puna-Karjalaansa,

Jossa töin ja ponnistuksin

Saisi luoda onnelaansa.

Taas hän kuulee vieraan laineen

Lyövän rantaan vieraasehen...

– Valkoisien vainomiesten

Tää on niemi!... Tylyt laineet

Juoskaa valkorantaa piesten!

Enää kuulla voi en teitä.

Tahdon kuulla oman laineen,

Oman niemen nähdä tahdon

Punaisilla rantamilla;

Täks’ hylkään valkovaahdon!

Ja hän lähtee juosten kohti

Suuntaa, josta oli tullut

Punaisesta Karjalasta,

Jota hetkeksikään voinut

Lakata ei kaipaamasta.

Tokko sentään pieni Ondrei

Jaksoi päästä ihmemaalle...

Taisi uljas matkamiesi

Jäädä syliin ikikorven...

Metsän puut sen yksin tiesi.

1922

Lähde: Virtanen, Jalmari 1936: Valittuja runoja. Valtion kustannusliike Kirja, Petroskoi.