On maa

Kirjoittanut Saima Harmaja


On maa,
johonka unten jäljet katoaa.
Lähemmäs sitä askeleeni vie
jokainen tie.
Min täällä menetin, sen löydän sieltä,
mi täällä soperrusta, selvää kieltä
on maassa, missä harha hajoaa.
On siellä toivo totta, turhaa pelko,
salasta himmeimmästä kirkkain selko,
ja syvin tuska enin lohduttaa.
Kas, kyyneleet
nuo, joihin ovat kummunneet
poveni katkeruus ja raskaat surut,
on vuorilähde, josta voimaa juon.
Jos tuon
ma sinne halvan rakkauden murut,
käsiini jalokiviaarre jää,
mi kimmeltää.
Ja vainajat
säteillen siimeksessä kulkevat
– oi ikävöity, vastassani lienet.
Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt,
nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan.
Syliini siellä nostan lapsen armaan,
min kasvot pienet
on täällä kielletyt.
On maa,
johonka kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa.
On Rauhan maa.


Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.