On kevät taas!

On kevät taas! Kirjoittanut Mikael Rutanen

On kevät taas, on suuri luonnon kevät

ja lauhat tuulet maassa puhaltaa.

Taas valon lämpövirrat lähenevät

ja roudan alta vapautuvi maa.

On kevät taas, on kevät valomieli,

kas, kuinka kauneuttaan uhkuu maa!

Soi kevätylistystä joka kieli

ja kevätkannel kaunis kajahtaa.

On kevät taas, on suuri luonnon kevät,

taas kuollut elämäkin puhkee, uus.

Ja talven voimat raukee, vähenevät,

kun saapui kevät, ilo, herrtaisuus.

Nyt läikkyy järven laineet leppoisasti,

jääkahlehistaan kun ne vapaat on,

ja lämmön aallot vyöryy maahan asti,

ne lähettämät kevätauringon.

– Vapaa, vapaa! kuiskii ruoho, tuuli.

– Vapaa, vapaa! lehto huminoi.

Mutt ihminen ei vapaa – murhehuuli,

sit aineen, hengen orjuus kammitsoi.

Siks rintahan ei nouse riemun häivä,

vaikk ympärillään kevät huminoi.

On kevät syksyä ja yötä päivä,

ken kerran vangittuna vaikeroi.

Luo kevät ailahdusta ihmisrintaan

ja uusi elontoive täyttää sen.

Nyt vapauden, vaikka veren hintaan,

jo vannoo ostavansa ihminen!

Jo kevättänsä luovat orjalapset,

on heillä sielussaan jo toive uus!

Ja on kuin nuortuisivat valkohapset,

kun heitä kutsuu kevät, vastaisuus.

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.