Ompelija

Kirjoittanut Minna Canth


Kauppaneuvos Römerin perhe oli muuttanut kauniille kesähuvilalleen, Alavalle, lähellä tuon surullisesti kuuluisan Valkeisen järveä, jossa kansantarun mukaan julma Vedenemo asuskeli ja vuosittain saaliikseen houkutteli jonkun nuoren, kauniin ja terveen ihmislapsen. Ei tosiaan mennytkään sitä kesäkautta, ettei joku Valkeisen syvään mutahautaan uponnut, ja ken sinne kerran luiskahti, ei hän sieltä elävänä enää takaisin tullut.

Niin lempeän ja viattoman näköinen tuo järvi kuitenkin oli korkeiden rantojensa ympäröimänä. Sen kirkasta pintaa harvoin myrskyt ja tuuliaispää pääsivät vellomaan, ne ryntäsivät ylitse kukkulalta kukkulalle, mutta alhaalla metsäisten rinteiden suojassa lepäsi Valkeinen liikkumattomana, rauhallisena, vaikkakin hiukan synkempänä tavallistaan.

Valoisat, tyyneet kesäillat – ne ne olivat Valkeisen juhlahetkiä. Silloin kokoontui sen ympäristöön ryhmittäin nuorta, iloista kansaa, laulu ja riemu kajahteli rannalta toiseen ja leikkipuheet sinkoilivat keveästi ristiin ja rastiin. Sillä akustiikka oli täällä parempi kuin missään konserttisalissa; vaikka järvi oli jotenkin laaja, ei tarvinnut ääntänsä kovinkaan paljon korottaa, ennenkuin mäkirinteeltä sai puheensa kuuluksi sen vastaiselle puolen, toiselle rinteelle. Semmoisina iltoina järvi loisti smaragdivihreänä ja kullankarvaisena, eikä muistanut moni, sitä ihastuksella katsellessaan, että elämää himoitseva Vedenemo sen helmassa väijyi.

Pari kivenheittoa Valkeisen länteisestä pohjukasta oli Alavan puutarha, ja takaa, korkeakasvuisten kuusien ja koivujen ylitse kohosi huvilan valkoiseksi maalattu, kahdenkertainen puurakennus. Autiona se oli seisonut kaiken talvea, mutta nyt liehui lippu sinisessä ja valkoisessa värissä katolla, merkkinä siitä, että omistajan perhe oli saapunut paikalle.

Edellisenä iltana he olivat tulleet ja seuraavana aamuna heti noustuaan kiirehti Aili, talon nuori tytär, katselemaan lempipaikkojaan alhaalla puutarhassa. Hän pysähtyi vähän väliä, milloin tuon, milloin tämän penkereen luona, katseli kukkaispensaita ja hentoja, vastanousneita kasvitaimia, mittaili silmillään puiden korkeutta ja ihmetteli, eivätkö olleet kasvaneet taas koko joukon viime syksystä.

Tuttua, rakasta kaikki, joka nurkka, joka kolkka, joka käytävä. Ja tuntui kuin olisivat nekin iloisesti hymyillen häntä tervehtineet kaivattuna, takaisin tulleena ystävänä.

Lienevätkö tietäneet, mitä tärkeitä hänelle oli tapahtunut tällä välin? Että hän oli kihloissa, ja oli niin onnellinen, niin onnellinen, ettei varmaan yksikään ihminen maan päällä ollut niin onnellinen kuin hän. Nimittäin Ossi ja hän. He olivat, näet, yhdessä sen suuren, suuren onnen saavuttaneet.

Syksyllä, täältä lähteissään hän ei vielä Ossia tuntenutkaan. Joulun aikaan heidät vasta tilaisuudessa esitettiin toisilleen.

Kuinka hyvin hän muisti sen illan! Näki edessään Ossin semmoisena, kuin hän siinä seisoi ja loi häneen katseen, jossa selvästi huomasi suurta ihailua. Sitten kumarsi keveästi ja pyysi tanssiin. Tarttui tukevasti kiinni ja kiidätti lennossa yli lattian. Ja musiikki soi, ja sydän sykki iloa ja elämänhalua. Siinä oli nautintoa siinä tanssissa!

Tuo nuori, solakka varatuomari miellytti Ailia jo ensi hetkestä. Mutta ei hän toki silloin vielä aavistanut mitään niistä suhteista, joihin he ennen pitkää joutuisivat. Ei silloin eikä vielä sen jälkeenkään, vaikka he kyllä usein tapasivat toisiaan, milloin Ailin kotona, milloin muualla, kävelyllä, luistinradalla, iltamissa, ja milloin missäkin. Sattuma, vai mikä heitä lieneekin aina yksiin johdattanut.

– Sattuma – hm, myhäili Aili itsekseen ja istahti lehtimajan penkille, siinä oikein rauhassa vaipuakseen näihin iloisiin muistelmiinsa. – Ossi kaiketi sen aina osasi niin asettaa. Ja entäs minä itse sitten? Tuskinpa olisin niin ahkerasti käynyt luistinradalla, ellen tiennyt tapaavani häntä siellä. Olin vaan niin hupsu, etten ymmärtänyt omia tunteitani.

Ne selvisivät hänelle vasta kolme viikkoa sitten, silloin kun hän ilmoitti rakkautensa. Voi, sitä hetkeä! Se ei milloinkaan maailmassa menisi hänen mielestään!

He tapasivat toisiaan Lehtiniemen puistossa, jossa musiikki sinä iltana soitti. Heitä oli suuri seura, mutta huomaamattaan he Ossin kanssa erosivat toisista ja eksyivät kahden eräälle yksinäiselle penkille, joka oli puiden varjossa rannalla.

Ja siellä se tapahtui!

Mitä hän oikeastaan sanoi? Aili tuskin erotti mitään, Ossin puhe ja kaukainen soitto vaan humisivat hänen korvissaan. Ja kuitenkin hän niiden merkityksen tajusi, – tajusi koko olennollaan. Sydän sykki niin rajusti, ja kaikki suonet sykkivät, ja posket paloivat kuin tulessa, eikä hän nähnyt mitään, eikä kuullut mitään, eikä tiennyt, mitä vastasi, tai vastasiko ollenkaan mitään. Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielun pohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten – sitten! Niin – sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan – taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta silloin se puhkesikin täyteen kukoistukseensa tuo hänen suuri rakkautensa Ossiin. Ja hänet valtasi senlainen riemastus, jota hän ei vielä elämässään ollut tuntenut. Eikä ainoastaan hänet, vaan koko maailman – niin, se kuului kummalta, mutta oli aivan totta. Luonto muuttui samassa hetkessä monta vertaa ihanammaksi ja musiikki soi kauniimmin kuin koskaan ennen.

Aika meni kuin siivillä! Kuinka kauvan he lienevät siinä istuneet käsi kädessä – Ailin mielestä se oli vaan lyhyt hetkinen, mutta Ossi sanoi, etteivät uskaltaisi enää viipyä, sillä se herättäisi huomiota, ja niin he sitten lähtivät yhtymään muihin.

– Kas, tuollahan ne viimeinkin ovat, huusivat toiset jo kaukaa heidät nähdessään.

– Jospa tietäisitte, jospa tietäisitte, ajatteli Aili itsekseen ja vilkaisi salavihkaa Ossiin.

Tuo heidän yhteinen salaisuutensa, kuinka se oli suloinen! Tietämättään hän tarttui Olgan käteen – Olga, näet, oli hänen paras ystävänsä – ja hän puristi sitä, puristi niin paljon, kuin ikinä jaksoi. Olga äännähti.

– Aili, sinä, hyvä ihme, kun puristaa käteni ihan mäsäksi, hän valitti. Mutta sitten iski hänelle joku epäluulo päähän.

– Mitä se on, Aili? hän kuiskasi.

– Ei mitään, ei mitään, soperteli Aili vastaan. Mutta mielessään hän jatkoi: jos tietäisit, – voi, jos tietäisit!

Oli niin kumman kummaa tuo, että hänellä nyt oli ikäänkuin oma maailmansa, josta ei muilla ollut aavistustakaan. Ja että se oli yhteinen Ossin kanssa – niin sehän siinä juuri olikin niin sanomattoman viehättävää.

Isä ja äiti heidän kihlauksestaan sittemmin tiesivät, ei kukaan muu. Vasta nyt pari päivää sitten hän sen kertoi Olgalle. Kertoi oikein juurta jaksaen koko heidän rakkautensa historian, kuinka se ensin alkoi ja kuinka se kehittyi, kasvoi kerta kerralta kun he toisiaan tapasivat ja sitten myöskin sen hetken siellä Lehtiniemen penkillä. Olga oli kuunnellut niin hartaasti ja niin jännitettynä, että oli aivan kuin olisi itse elänyt mukana. Tuntimäärät he sitten olivat puhelleet siitä samasta asiasta ja Ailista oli niin ihmeen hauskaa kertoa hänelle onnestaan.

Olga oli luvannut usein käydä heitä tervehtimässä täällä maalla, kenties tulisi hän jo heti tänä päivänä. Ja Ossi tulisi myöskin, hän tulisi jo edellä puolen päivän ja viipyisi huomiseen tai ylihuomiseen.

Sitä ajatellessa loistivat Ailin silmät, kasvot hehkuivat ja huulet vetääntyivät hymyyn.

– Ossi, hän kuiskasi, – Ossi, Ossi!

Mikä ääretön nautinto saada mainita hänen nimeään! Se olikin kaunein nimi maailmassa.

– Ossi, Ossi, Ossi – .

Mutta siinäpä hänen unelmansa keskeytettiinkin. Äiti huusi häntä ikkunasta.

– Täällä olen, äiti, täällä, vastasi Aili.

– Tule ylös, ompelija on tullut.

Kalpea, hiljainen nainen seisoi huoneessa, mittanauha kädessä, häntä odottamassa. Martha Rainio – Aili tunsi hänet ennestään, monta pukua oli sama ompelija hänelle jo tehnyt.

– Ette saa nyt ottaa työtä mihinkään muuanne, varoitti rouva Römer Marthaa, meillä tulee sitä riittämään teille syksyyn asti. Mielellänne kai te olettekin kesäajan täällä maalla, vai kuinka?

– Kyllähän minä saatan olla, vastasi Martha.

Hänen kasvonsa pysyivät kuitenkin yhtä liikkumattomina ja totisina, ei pieninkään väre osoittanut, tekikö ehdotus häneen suotuisan vaikutuksen vai ei.

– Täällä tulee ommeltavaksi kaikenmoista, sekä liinavaatteita että leninkiä. Niin – parasta kun sanon sen yksintein, teiltä sitä ei kumminkaan auta salata: tyttäreni myötäjäiset antaisin teidän huostaanne. En tiedä ketään, joka tekee niin hyvää työtä kuin Martha, sen vuoksi päätinkin heti kääntyä teihin.

Marthan kasvot hiukan vilkastuivat, ei hän kumminkaan mitään virkkanut, loi vaan kysyvän silmäyksen Ailiin, joka vastasi siihen onnellisella hymyllä.

– Mutta Martha ei saa puhua siitä vielä, jatkoi rouva Römer, kihlaus julaistaan juhannuspäivänä, tänne kutsutaan silloin koko meidän tuttavapiirimme kaupungista ja siihen saakka ei kenenkään pitäisi saada vihiä asiasta. Tekee sitten niin hyvän vaikutuksen, hän hymyili ja silitti Ailin kellertäviä hiuksia, kun pappa äkkiarvaamatta esittää teidän maljanne. – Niin, kihlajaisleningillä nyt olisi kiirein. Minä olen täällä valinnut mallin muotilehdistä. – Aili, mitä pidät tuosta?

Ailin silmät luisuivat lehden ylitse, hän ei niin paljon semmoisesta välittänyt, oli tottunut jättämään ne äidin huostaan. Tietysti se oli hyvä, äitihän sen parhaiten ymmärsi.

– Niin, minä luulen, että tästä tulee sievä. Tässä on kangas.

Hän otti pöydältä vaalean sinisen hienon musliinikankaan ja levitti sitä Ailin eteen.

– Mitä sanotte, Martha? Sopiiko se hänelle? kysyi hän, ylpeän mielihyvän ilme kasvoissa.

Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan.

Vähän aikaa häntä katseltuaan jätti äiti kankaan ompelijan huostaan ja läksi muihin toimiinsa.

Martha asetti mittanauhan Ailin vyötäisille.

– Jäättekö sitten ihan varmaan tänne koko kesäksi, Martha? kysyi Aili. Se olisi niin hauskaa. Me ompelisimme yhdessä päivät päätään.

– Malttaisittekohan? hymyili Martha.

– Kyllä, tietystikin. Paitsi en niinä aikoina, kun Ossi on täällä.

– Onko teidän sulhasenne nimi Ossi?

– On. Niin kyllähän muut sanovat häntä Oskariksi, mutta Ossi on minusta paljon somempi nimi. Eikös teistäkin?

– Kyllä.

Martha kumartui alas ottamaan hameen mittaa. Aili ihmetteli hänen kaunista mustaa palmikkoaan, joka oli kierretty päälaelle hopeisen nuolen ympäri.

– Ja hän on muutenkin niin kaunis. Pitkä ja solakka. Ja luonteeltaan erinomaisen rakastettava, sen sanovat kaikki.

– Hän tietysti pitää teistä äärettömästi?

– En tiedä.

– Ettekö tiedä?

– Tiedän vainenkin. Hän – ei, en minä ilkiä sanoa.

– Sanokaa pois. Eihän teidän tarvitse minua ujostella.

– Hän väittää ihan ensi hetkestä kiintyneensä minuun.

– Sen kyllä uskon, vastasi Martha katsellen hänen lapsellisen viattomia kasvojaan ja siroa vartaloaan.

Martha oli lopettanut mittailemisen, hän levitti kankaan pöydälle ja alkoi sitä leikellä. Aili pääsi vapaaksi, hän istui kiikkutuoliin ja pani sen iloiseen liikkeeseen.

– Jos tietäisitte, Martha, kuinka hauskaa on olla kihloissa.

– Kuka teidän sulhasenne oikeastaan on?

– Koettakaa arvata. Ei se toki olekaan vaikeata, kun kerran tiedätte, että hänen nimensä on Ossi ja että hän on solakkavartaloinen, kaunis mies.

– Niitä on niin paljon solakkavartaloisia. Ja mistäpä minä heidän ristimänimiään olisin tuntemaan oppinut.

– No, mutta koettakaahan nyt kumminkin.

– Tohtori Evers?

– Eih! Onko hän nyt kaunis?

– Maisteri Kessler?

– Uh! Joka on niin jäykkä ja ikävä, etten tiedä toista. Ossi on kovasti vilkas ja iloinen.

– Jospa minä en häntä tunnekaan?

– Kyllä varmaan – Sh!

Aili pysähdytti kiikkutuolin ja kuunteli.

– Eiköhän tule –?

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi nuori komea herra vaaleassa kesäpuvussa. Se oli varatuomari Oskar Holm.

Ailille kohosi puna aina ylös ohauksiin.

– Ossi, hän huudahti ja riensi ovelle vastaan. Tervetuloa!

Mutta Holm oli älynnyt, että vieras oli huoneessa. Hänen kasvonsa muuttuivat jäykiksi ja vieraiksi.

– Onko kauppaneuvos kotona? hän kysyi.

Aili nauroi.

– Ossi, kuinka sinä teeskentelet? Ei se ole ollenkaan tarpeellista. Neiti Rainio tietää kaikki. Äiti hänelle juurikään kertoi. Neiti Rainio, katsos, on täällä ompelemassa minulle myötäjäisiä. Ja tuommoinen minulle tulee leninki kihlajaisiin. Onko kaunista? Sinä et saa nähdä minua siinä ennenkuin sitten vasta. – Jalanko sinä tulit?

– Jalan.

– Koko matkan? Kaupungista saakka?

– Niin.

– Voi sitten sinua varmaan väsyttää. Käy istumaan tänne.

Holm vaipui alas sohvan nurkkaan. Hän oli tosiaan kalpea ja rauenneen näköinen. Ei hän puhunut mitään eikä katsonut Ailia silmiin, niinkuin tavallisesti, otti vaan nenäliinan taskustaan ja pyyhki otsaansa. Aili istui pienelle tuolille hänen eteensä, onnea ja hellyyttä kuvastui hänen kasvoissaan. He olivat siellä niin rauhassa toisella puolella huonetta. Martha seisoi selin heihin, kumartuneena tuon vaalean sinisen kankaan yli, sakset narisivat pöytää vasten, kun hän siinä leikkaili liiviä kihlajaisleninkiin.

– Sinulle tuli kuuma astuessasi, sanoi Aili hetkisen vaitiolon jälkeen. Menenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista?

Hän ei odottanut vastausta, vaan läksi samassa kyökin puolelle, rakennuksen toisessa päässä.

He jäivät kahden, Holm ja ompelija.

Sakset herkesivät narisemasta. Uhkaavat silmät kääntyivät sille puolen huonetta, missä Holm istui.

Holm tapasi katseen.

– Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta.

– Sinä et ole uskaltanut ilmoittaa tätä minulle. Olet vaan vältellyt minua, et ole päästänyt puheillesikaan. Kelvoton!

Hän seisoi suorana ja jäykkänä, hänen katse leimahti ja hänen äänensä vavahti.

Holm nähtävästi hätääntyi. Veret sävähtelivät hänen kasvoillaan ja kädet nyppivät hermostuneesti sohvan karmia. Hän koetti kumminkin karaista itseään ja asettua taistelukannalle hänkin.

– Ja mitä sinä nyt oikeastaan aijot sitten? hän kysyi.

– Aijon ilmaista heille kaikki.

– Sillä et voita mitään.

– Niinkö luulet? – Kuulee, kuinka vähän sinä aavistat, millä kannalla asiat ovat.

– Mitä tarkoitat?

– Että sinä pian tulet isäksi, hän lausui ja pani painoa jok’ainoalle sanalle.

Se isku kohtasi. Holm kavahti ylös, jähmettyi, ja pääsi vasta hetken kuluttua ääneen:

– Valehtelet.

– Sen tulet näkemään syyskesästä.

Marthan viha vähän lauhtui, kun hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Hänessä heräsi pieni toivon kipinä, joka sulatti sydäntä. Olihan heillä yhteinen huoli, se heidät sitoi toisiinsa: Oskar ei voisi häntä jättää tähän tilaan, tuo uusi rakkaus haihtuisi, entiset tunteet palajaisivat. Sillä olihan hän häntäkin rakastanut. Muisto siitä ajasta yhä enemmän lauhdutti hänen mieltään.

– Oskar, elä hylkää minua. Jaksaisin minä kantaa häpeän ja ylenkatseen, en välittäisi ihmisistä mitään, jos sinä pysyt minulle uskollisena ja rakastat minua niinkuin ennen.

Holm hengitti syvään, hän ei kyennyt heti vastaamaan, katsoi vaan alas, oli hervahtunut ja harmaankalpea. Jännitettyinä riippuivat Marthan silmät hänessä kiinni.

– Miksi et sanonut minulle tätä ennen? kysyi Holm viimein matalalla, soinnuttomalla äänellä.

– Enhän sitä itsekään tiennyt, en tahtonut uskoa ennenkuin nyt vasta muutamia viikkoja sitten. Sen jälkeen en ole saanut sinua tavata.

Martha katsoi häneen rukoilevasti, aivan kuin olisi elämä ja kuolema riippunut siitä päätöksestä, minkä Holm nyt teki.

Muutama silmänräpäys kului. He seisoivat siinä vastakkain, äänettöminä molemmat. Holmin silmät häilyivät epäröivinä sinne tänne, mutta Martha tuijotti häneen rävähtämättä. Odotus kävi hänelle yhä tuskallisemmaksi. Saattoihan Aili tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä, ja milloinka hän sitten saisi sen tietää?

Samassa kuuluikin jo oven käynti viereisestä huoneesta.

– Puhutaan toinen kerta, kuiskasi Holm hätäisesti.

– Milloinka?

– Milloin tahansa. – Illalla, jos sopii.

Hän painui jälleen paikoilleen sohvan nurkkaan, sieppasi muotilehtiä, joita oli siinä vieressä levällään, käteensä ja hautasi silmänsä niihin Ailin tulemaan. Marthakin otti entisen asemansa ja seisoi taas selin. Sakset narisivat niinkuin ennenkin.

Aili asetti tarjottimen sohvapöydälle ja kaatoi lasiin.

– No, Ossi?

– Anteeksi!

Holm havahti, heitti lehdet pois kädestään ja tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Aili täytti sen uudelleen ja hän joi vielä senkin pohjaan saakka.

– Kylläpä sinulla olikin kova jano, ihmetteli Aili mielissään, kun oli sen niin hyvin arvannut. – Menemmekö nyt alas ryytimaahan? Siellä on niin vilpoista. Ja minä näytän sinulle siellä omenapuun, jonka minä kahdeksan vuotta sitten istutin. Ajatteles, että se nyt kukkii ensi kerran, tänä aamuna juuri löysin siinä kolme kaunista nuppua.

Näin liverrellen vei Aili sulhastaan käsipuolesta ulos verannalle ja sieltä ryytimaahan suurta käytävää pitkin, joka meni alas lehtimajaan.

Martha katsoi heidän jälkeensä. Kipeästi vihlasi hänen sydäntään, kun Aili verannan portaita laskeutuessaan nojautui sulhastaan kohti ja katsoi häntä suloisesti ylös silmiin. Mitä lienee silloin hänelle sanonut, Martha ei voinut sitä kuulla, mutta jotain hellän hellää se mahtoi olla.

Martha puri hammasta; hänelle tuli yhtäkkiä halu repiä tukasta tuota hinteloa olentoa, joka ryösti häneltä rakastajan. Kuinka sulavasti hän astui siellä Oskarin rinnalla, ja kuinka hän oli nuori, ihana ja hempeä punasessa, keveässä kesäleningissään. Martha tunsi jäävänsä takapajulle hänen rinnallaan, polte kiihtyi hänen povessaan ja veri syöksi hänelle päähän. Hän musersi hänet katseellaan, hänet tuolla, jonka heleä nauru juuri nyt kaikui ylös tänne saakka, ikäänkuin ilkkuen hänen avutonta vihaansa.

Vasta sitten kun heitä ei enää näkynyt, tarttui Martha jälleen työhönsä. Hän asetteli kiihkeästi leikatuita kappaleita yhteen ja roklaili niitä kiinni toisiinsa, että joutuisi liivi koeteltavaksi. Sillä hänen täytyi päästä erottamaan heitä, hän ei sietänyt sitä ajatusta, että he olivat siellä yksissä, että Oskar ehkä nyt parastaikaa hyväili toista...

Jonkun tunnin kuluttua toi palvelija hänelle kahvia. Silloin hän juuri vetäisi viimeiset pistämät.

– Nythän tämä olisi koeteltava, hän sanoi, samalla kun hampaillaan puri langan poikki.

– Menenkö kutsumaan Aili neitiä? kysyi Liisa, joka kahvitarjottimineen seisoi siinä hänen edessään.

– Ei, minä menen itse – että saan vähän jaloitella. – Tuollakohan ne vielä ovat lehtimajassa?

– Niin, eivätköhän ne siellä liene.

Martha katseli kahvia juodessaan koko ajan lehtimajaan päin. Ei sieltä näkynyt eikä kuulunut mitään; mutta he olivat siellä, puiden takana, hän oli varma siitä.

Hiljaa, kuulumattomin askelin hän pujotteli sivukäytäviä alas ja tuli niin äkkiä lehtimajan sivulle, ettei sisällä olijat mitään huomanneet, ennenkuin hän seisoi heidän edessään. He säpsähtivät, Aili vetääntyi erilleen Ossista, jonka olkapäähän hän oli nojannut hehkuvaa poskeaan ja Ossi irroitti käsivartensa hänen vyötäisiltään.

Aili kävi hämilleen, mutta Ossin otsaan ilmestyi ryppy ja Marthaa kohtasi tyytymätön katse. Mutta Martha ei siitä välittänyt.

– Neiti on hyvä ja tulee koettelemaan liiviä. – Äänessä, jolla hän sen sanoi, oli jotain kovaa ja käskevää.

Ennen kuin hän kääntyi menemään Ailin jäljestä, heitti hän pitkän, vihasta leimuavan silmäyksen Holmiin, joka jäi istumaan paikoilleen.

Ryppy Holmin otsassa syventyi. Hän sytytti papyrossin, poltteli sitä verkalleen ja mietti. Kun se oli palanut loppuun, nousi hän ylös, oikaisi itseään, läksi ulos lehtimajasta ja alkoi astuskella edes takaisin käytävällä. Hänen käyntinsä oli varmaa ja notkeata, ryhti osoitti rohkeutta, pään pystyinen asento lujuutta. Hän oli tullut selville asioistaan ja tehnyt päätöksen, jossa ei aikonut horjua.

Martha istui kaiken päivää ompeluksiensa ääressä lähellä verannanpuoleista ikkunaa. Hän kuuli heidän iloiset äänensä ensin ulkoa, sitten ruokasalista, jossa söivät päivällistä, hän näki heidän liikkuvan edes takaisin, vapaina ja huolettomina, onnen helmalapsina.

Oskar, hänen entinen Oskarinsa, näytti olevan jo täydellisesti perehtynyt tässä kodissa. Häntä kohdeltiin kuin perheen jäsentä ainakin eikä siunaaman hetkeksikään hän väistynyt Ailin rinnalta.

Marthan sielussa riehui sekavat, ristiriitaiset tunteet. Välistä valtasi hänet raivokas viha, hän olisi halunnut tappaa heidät molemmat, paiskata heidät maahan, polkea heidät jaloillaan, lyödä, hakata heidät kuoliaaksi. Ja iltapäivällä, kun koko perhe ikäänkuin hänen uhallaan kokoontui verannalle, tuohon hänen silmiensä eteen, kahvia juomaan: ja siinä sitten tuntimäärät istuivat kaikki keveässä hauskassa puheessa, silloin teki hänen mielensä syöksyä heidän keskeensä, osoittaa sormellaan tuota heidän suosikkiaan, tuota hienoa, komeata, rakastettua sulhasta, paljastaa hänet, kertoa raa’asti, juurta jaksain, missä suhteessa he molemmat olivat toisiinsa olleet ja tunnustaa julkisesti oma häpeänsä. Riemulla hän ajatteli sitä häiriötä, minkä hän matkaansaisi, kuinka hän yhdellä iskulla tekisi lopun tuosta iloisesta, perheellisestä sopusointuisuudesta ja kukistaisi tuon vihatun, joka oli hänet hyljännyt, joka oli hänet näin onnettomaksi saattanut.

Työ oli pudonnut hänen helmaansa, hän jäi katselemaan heitä siellä, missä he istuivat rauhallisessa mukavuudessa, mitään aavistamatta siitä vihasta, mikä heitä kohtaan uhkui.

Kauppaneuvoksella oli sanomalehti kädessä, hän oli muhkea mies, varman ja hallitsevan näköinen. Rouva, pyöreä ja hyvänvoipa hänkin, virkkaili, mutta Aililla ei ollut muuta tointa kuin nauttia onnestaan ja olla viehättävä.

Ja Oskar – kuinka tyytyväisen näköisenä hän siellä poltteli papyrossiaan ja laski leikkiä Ailin kanssa. Ei nähtävästi muistanut häntä enää lainkaan, eikä välittänyt hänen tuskistaan. Niin vieraalle hän nyt tuntui Marthastakin. Katsellessaan tuota hienoa, sivistynyttä herraa, ei hän voinut ymmärtää, että tosiaan olivat olleet semmoisissa läheisissä suhteissa toisiinsa – hän, halpa ompelija ja tuo nuori, ylpeä varatuomari, neiti Römerin sulhanen.

Martha tunsi, että syvä, ylipääsemätön juopa oli ilmestynyt heidän väliinsä. Varatuomari Holm oli hänelle vieras, hän oli uusissa olosuhteissaan kylmentynyt entiselle rakastajattarelleen, ei tahtonut häntä enää tuntea eikä tunnustaa olleensa missään tekemisessä hänen kanssaan, Se oli kaikki ollutta ja mennyttä!

Vihan puuska oli ohitse: yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne tuli sijaan. Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus. Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut!

Kun hän taaskin kumartui työnsä yli, putosi muutamia täyteläisiä kyyneliä kihlaleningille hänen poskiltaan. Hän säikähti ja hankasi ne pois nenäliinallaan. Eiväthän ne kumminkaan mitään pilkkuja jättäneet kankaaseen.

Vasta myöhemmällä saapui Ailin odotettu ystävä Alavalle. Hän aikoi viipyä huomiseen hän, niinkuin Ossikin.

Aililla ja Olgalla oli vähän puhumista toisilleen, semmoista, jota ei Ossi saanut kuulla. Ossin syntymäpäivä oli näet noin kuukauden perästä ja Aili oli yksissä tuumin Olgan kanssa päättänyt ommella hänelle matkalaukun syntymäpäivälahjaksi. Olga oli ottanut toimekseen valita mallia koruompeluun ja niitä hän oli tuonut muutamia mukanaan. Kahden kesken heidän nyt piti saada niitä katsella ja, kun Ossi vakuutti, ettei hän ollut lainkaan utelias tietämään heidän salaisuuksiaan, menivät he yliskammariin »viideksi minuutiksi», ja jättivät Ossin siksi aikaa itsekseen ryytimaahan.

Martha oli silloin jo lopettanut työnsä. Hän huomasi ikkunasta tyttöjen poistumisen ja sydän alkoi takoa niin, että hän melkein kuuli sen lyönnit. Olihan Oskar luvannut puhutella häntä illalla myöhemmin? Nyt siihen kenties oli otollinen hetki?

Hän astui verkalleen alas ryytimaahan. Kierteli käytäviä, katseli pensaita ja vilkaisi aina väliin ylös ikkunoihin, jos siellä kukaan häntä tarkastelisi. Ja viimein hän pujahti sille käytävälle, jossa Oskar istui. Hän pureskeli koivun varpua, jonka oli taittanut käteensä ja hiljakseen eteenpäin kävellen hän ohimennessään loi aran, kysyvän silmäyksen Oskariin.

– Mene metsään tuonne, minä tulen rantatietä jäljessä, mumisi Oskar.

Veret leimahtivat ylös Marthan poskille, hän nyökäytti hiukan päätään, kiirehti askeleitaan porttia kohden ja katosi metsään.

Kun Holm vähän sen jälkeen meni rannalle, näki hän Marthan ylempänä, Valkeiseen viettävän kallion reunalla istumassa.

Hän nousi sinne myöskin. Seisahtui Marthan eteen.

– Sinun täytyy lähteä täältä pois, Martha, sanoi hän matalalla, mutta päättävällä äänellä, hypistellen huulipartaansa ja kiinnittäen käskevät silmänsä tiukasti Marthan värähteleviin kasvoihin. – Välttämättä, niin pian kuin mahdollista. Keksi joku syy, sano itsesi sairaaksi, tai jotain muuta semmoista.

– Mitä varten? kysyi Martha pelokkaasti. Hän jäi istumaan kädet ristissä polven ympäri ja katsoi ylös häneen melkein rukoilevasti.

– Mitäkö varten? Etkö sinä ymmärrä, ettei tämä käy laatuun. Minun on kiusallista tietää sinun olevan täällä.

Martha oli murtunut. Vaihtelevat mielen liikkeet olivat kaiken päivää häntä raastaneet. Nyt ei hänellä enää ollut voimia mihinkään, hän oli kuin maahan lyöty ja nöyrtyi kohtalonsa alle. Ei hän kyennyt mitään vastaamaan, kuumat kyyneleet herahtivat alas hänen poskilleen.

– Ota asia järkevästi, jatkoi Holm hiukan lauhkeammin. Sille ei kumminkaan enää mitään voi. Ja tiesithän sinä kaiken aikaa, ettei sitä ikuisesti kestäisi. Ennemmin tai myöhemmin siitä kumminkin oli loppu tuleva. En sinua siinä suhteessa pettänyt turhilla lupauksilla.

Eihän hän pettänyt, totta se oli, itseään sai Martha syyttää. Hän oli hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä. Mitä auttoi nyt katumus ja kaihoinen mieli? Tehtyä ei enää tekemättömäksi saanut.

Yhä nopeammin valuivat vedet alas hänen poskiaan pitkin. Ne saivat tippua alas helmaan, hän ei välittänyt niitä pyyhkiäkään. Silmät suurina hän katseli taivaan rantaa Valkeisen toisella puolen, eikä äännähtänyt, vaikka Holm seisoi siinä vieressä vastausta odotellen. Hiljaisuuden katkaisi vaan nyyhkäykset, jotka silloin tällöin nousivat hänen povestaan.

Tuskin hän mitään näki, vaikka rävähtämättä tuijotti eteensä, tuonne kauvas, jossa taivas ja maa yhtyivät; sillä katse oli omituisesti sisäänpäin kääntynyt ja eloton. Mielenliikkeet olivat asettuneet, maininkina ne kyyneleet vaan juoksivat hänen silmistään. Elämä oli vetääntynyt syvälle sielun sisimpään, niinkuin useimmiten tapahtuu, silloin kun suru ja tuska ovat yli äyräiden kohonneet.

– Niin, jatkoi Holm viimein, minä en voi viipyä täällä kauvemmin. Täytyy palata takaisin, ehkä siellä jo kaipaavat minua, Yhtä vaan pyytäisin: elä käy enää luonani, eläkä pyri minua tapaamaan. Ymmärräthän, ettei meillä enää sovi olla mitään yhteyttä. Rahaa minä sinulle lähetän siksi, kun se vaikea aika tulee – ettei sinun tarvitse puutetta nähdä. Siinä suhteessa saat olla vallan huoletta. Hyvästi nyt sitten. Ja muista, että lähdet tästä talosta. Parasta, jos tekisit sen jo tänä iltana.

Hän läksi. Martha ei hievahtanut, hän jäi istumaan paikoilleen liikkumattomana, kädet ristissä polven ympäri ja silmät suurina harrottaen epämääräiseen kaukaisuuteen.

Mutta Holm oli arvannut oikein. Aili ja Olga häntä jo etsivät kaikkialta ja juoksivat riemastuneina häntä vastaan, kun älysivät hänen tulevaksi.

He olivat tuumanneet lähteä soutelemaan, ellei Ossilla olisi mitään sitä vastaan. Ossi tietysti suostui, ja niin sitä lähdettiin pienellä valkeaksi maalatulla venheellä, joka varta vasten oli tehty tämmöisiä retkiä varten.

Syntyi pieni väittely siitä, kuka pitäisi perää, kuka soutaisi. Ossi tarttui airoihin, hänen mielestään ei muu tullut kysymykseenkään, mutta tytöt olivat itsepäisiä, heidän täytyi saada istua rinnakkain kokassa ja soutaa toinen toisella airolla, toinen toisella. Ossi antoi viimein myöten, kun muu ei auttanut. Hän työnsi venheen ulos rannasta ja nyt alkoivat tytöt pienillä valkoisilla käsillään vetää airojaan, minkä jaksoivat. Alussa tekivät sitä niin hartaasti, etteivät malttaneet edes puhellakaan, mutta pian olivat voimat lopussa, ja silloin he huomasivat, ettei heillä mihinkään ollut kiirettä, ei oikeastaan tarvinnut soutaa ollenkaan, jos Ossi vaan hiljakseen meloi, niin pääsivät sen verran eteenpäin, kuin tarvitsikin. Kunhan saivat vaan olla siellä järvellä, ei heillä muuta tarkoitusta ollutkaan.

Ilta oli lämmin ja tyyni. Taivas ruskotti luoteisessa, aurinko oli mailleen menemässä. Valkeinen välkkyi kirkkaana kuin kuvastin, hiljaisessa, vartoilevassa levossa.

– Oletteko kuulleet tarun tästä järvestä? kysyi Aili. Ja odottamatta heidän vastaustaan hän jatkoi: tuolla syvyydessä, näettekös, väijyy Vedenemo nuoria, kauniita ihmisiä saaliikseen. Keskikohdalla sanotaan järven olevan aivan pohjattoman ja jos se vaan ehtii sinne asti raahata hukkuneen, ei sitä enää koskaan löydetä. Monta on jäänyt sillä tavalla ijäksi päiviksi järveen.

Olgaa pöyristytti.

– Huuh, kuinka hirveätä, jos se nytkin meitä tähystelee tuolta alhaalta.

Hän kallistui varovasti venheen laidan ylitse ja katsoi alas. Mustat terhakkaat silmät ja eloisat kasvot sieltä hymyilivät hänelle vastaan. Se oli hänen oma kuvansa ja mielihyvällä antoi hän katseensa siinä viipyä hetkisen, kunnes venheen tekemät väreet sen hävittivät. Antoi sitten silmänsä väistyä kauvemmas veden pintaa.

– Ei tuolla näy muuta kuin sininen taivas ja valkoisia pilvenhattaroita.

– Luuletkos, että hän näyttääntyy? huomautti Aili. Ei hän niin tyhmä ole. Silloinhan ihmiset tietäisivät olla varuillaan.

Ossi ehdotti, että he laulaisivat jotain. Siihen tytöt suostuivat ja pian kaikui kaunis sävel kuuleassa ilmassa kauvas ympäristöön:

”Kesäisen illan kullasta
Tuo joutsen tultuaan
Joen lahelle laskihe
Ja loihe laulamaan.
Suloa Suomen lauloi hän,
Kesiä Pohjolan,
Kuin halki öisin aurinko
Valaisee maailman.”

Kun laulu oli loppunut, tuli syvä hiljaisuus. Mutta äkkiä huudahti Olga, hätäisesti ja tarttui molemmin käsin Ailin käsivarteen.

– Jumala, tuolla putosi joku järveen!

– Missä?

– Tuolla, tuolla! – Hän osoitti kalliota, jonka reunalla Martha oli istunut.

– Etteköhän erehtynyt? kysyi Ossi. Mutta hän kalpeni, paha aavistus lensi hänen aivoihinsa.

– En, en, minä näin sen aivan selvään.

– Vedenemo, kuiskasi Aili vavisten. Lähtään pois.

– Päästäkää minua soutamaan, niin joudumme pikemmin, sanoi Ossi.

Tytöt väistyivät venheen keskeen ja Ossi tarttui airoihin. Tuota pikaa he olivat rannassa.

Ylhäällä kartanossa ei kukaan tiennyt vielä mitään tapauksesta. Mutta ompelija oli nähty sinnepäin menevän ja kun häntä ei löydetty talosta, epäiltiin, että hän mahdollisesti olisi jyrkältä kalliolta luiskahtanut alas.

Palvelustytöt hajaantuivat metsään eri haaroille häntä etsimään, mutta Ossi otti miehiä mukaansa ja kiiruhti verkkojen ja seipäiden kanssa haromaan järveä, ja Olga, joka oli rohkealuontoinen, pirteä tyttö, meni rannalle katsomaan heidän työtään.

Aili siihen sijaan oli menehtyä säikähdyksestä; äiti koetti rauhoitella häntä, asetti hänet sohvalle lepäämään, hautoi kylmillä kääreillä hänen päätään ja lähetti noutamaan lääkäriä kaupungista.

Ei ollut sattunut tätä ennen, että heidän Alavalla asuessaan olisi kukaan Valkeiseen hukkunut, se oli tapahtunut joko aikaisempaan keväällä, taikka sitten syksyllä heikkojen jäiden aikana. Ja nuo tapaturmaan joutuneet olivat aina olleet Ailille tuiki tuntemattomia. Sen vuoksi ei se häneen niin kovin kauhistuttavaa vaikutusta tehnyt, kun hän siitä jäljestäpäin kuuli puhuttavan. Mutta nyt onnettomuus tapahtui hänen läheisyydessään, melkein hänen silmiensä edessä ja hukkunut oli lisäksi vielä hänen oma ompelijansa, jonka hän pari tuntia sitten oli vielä nähnyt terveenä ja elävänä, mitään pahaa aavistamatta. Häntä kammotti asua täällä enää päivääkään ja äidin täytyi luvata, että heti muuttaisivat takaisin kaupunkiin.

Marthan ruumis saatiin ylös parin tunnin päästä ja toimitettiin heti pois paarihuoneeseen. Ailille ei siitä aijottu kertoa ollenkaan, mutta hän ei antanut heille rauhaa, ennenkuin sai sen tietää. Ja silloin hän puhkesi valtaavaan itkuun.

Mutta Ossi joudutti hänen luokseen, otti hänet syliinsä, suuteli pois kyynelet hänen poskiltaan ja puhui hänelle helliä, rauhoittavia sanoja. Lääkäri saapui myöskin ja antoi hänelle nukuttavia rohtoja, joita oli tuonut mukanaan. Eikä aikaakaan, niin hän jo täydellisesti tyyntyi ja kun äiti toimitti hänet vuoteelle, meni hän samaa päätä uneen ja nukkui yhtä mittaa seuraavaa aamua melkein puolipäivään saakka.

Kun hän heräsi, oli kihlaleninki jo uuden ompelijan käsissä, eikä mitään merkkiä näkynyt enää eilisestä tapaturmasta. Ei puhunut siitä kukaan liioin sanaakaan, mutta hauska uutinen hänelle siihen sijaan kerrottiin: – Ossi ja Olga jäisivät Alavalle muutamiksi viikoiksi, kenties koko kesäksi. Se sai Ailin iloiselle mielelle, aivan niinkuin äiti oli arvannutkin, hän ei enää virkkanut mitään poismuutosta, tuskin muisti sitä tahtoneensakaan.

Ja niin vähitellen unohtui onneton ompelija. Kun tapauksesta joskus puhuttiin, oli se kansantarun yhteydessä, ja saattoi Ailikin sitä jo levollisesti kuunnella. Ei se enää kammoa herättänyt, korotti vaan seudun omituista, salaperäistä viehätysvoimaa.

Kihlajaisissa, viikkokausi sen jälkeen, oli ilo ylimmillään, innostuneita, kauniita puheita pidettiin morsiusparin kunniaksi, tanssia kesti myöhään yöhön, ja aamupuoleen syötiin komea illallinen. Morsian oli suloinen, sulhanen hieno ja ylevä. Kaikki heitä ihailivat ja ylistelivät, ja monet monituiset maljat heidän onnekseen sinä iltana tyhjennettiin.


Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 1894.