Oma Maa

Oma Maa Kirjoittanut Samuel Gustaf Bergh

Oulun Wiikko-Sanomia -lehdessä julkaistu versio:

Oma Maa *)

Oma maa mansikka;
Muu maa mustikka.

Vallan autuas se’, jok’ ei nuorena sortunu maaltaan,

Hyljätty **), onnensa kans’, urhoin hauvoilta pois.

– Ei sopis’ miehenä näin mun nuhtella taivahan töitä;

Mutta mun syömeni taas tahtoopi huokata ees. –

Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,

Nuosevat silmiini nyt vielä’in viljavat veet.

Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla

Lassa ma kuuntelin kuin sampo ja kantelo soi.

Siell’ eli toimesa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot,

Poijat ja karhut puun juurella painia löit.

Raittihit talviset säät, revon tult’ ovat taivahat täynnä,

Kauniimmat kattoa kuin aamulta alkava koi.

Oi, Te’ pohjolan kesäiset yöt, jona aurinko loistaa

Myötensä päillyen veen vienosa taivahan kans’!

Teille jos Onnitar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki

Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähet ja kuun.

Siellä mun huoleni on, ja siellä ne muinosat muistot,

– Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävät myös. –

Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks’;

Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä maa.

Kallio.

*) Otava: 2:nen Osa, 309 ja 310 sivu.

**) Täsä Runoilemasa on, Tekiän, käskyn jälkeen, oikastu muutamia virheitä.

Lähde: Oulun Wiikko-Sanomia 19.4.1834.

Pieni helmivyö -kokoelmassa julkaistu versio:

Oma maa.

Vallan autuas se, jok’ ei nuorena sortunut maaltaan,

hyljätty onnensa kanss’ urhoin haudoilta pois.

Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;

mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees.

Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,

nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet.

Ei mun mielestän’, ei mee Pohjolan tunturit, joilla

lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi;

siell’ eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhoot,

poiat ja karhut puun juurella painia löit

Raittihit talviset säät, revon-tult’ oli taivahat täynnä,

kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.

Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa

myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans’!

Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,

saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.

Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,

sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän’ myös.

Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,

kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!

Kallio

Lähde: Pieni helmivyö: Suomen runoja koulunuorisolle. 1895. Werner Söderström, Porvoo.