Olkoon niin!

Kirjoittanut Saima Harmaja


Jo puiden varjot pitenevät maassa
ja päivä kuolee syksyn pilvihin.
Niin illan hämärässä uhmakkaassa
taas mennyt aika palaa takaisin.
Oi, mikään aika ei voi koskaan kuolla.
Alati, tajuntasi tuolla puolla,
syin salaisin se sua järkyttää.
Ja tuskan hetki, kerran kärsimäsi,
jo unhoitettunakin sisälläsi
se elää loputonta elämää.
Mut olkoon niin! Kun jälleen rinnallesi
mun painat, sokaiseman hellyytesi,
ma kestän kaiken – mikä kohtaakin!
Voi varjot seurata sun syliis asti;
ne pysähtyy, kun vavahduttavasti
mua suutelet sa huulin lämpimin.
Ei ole onnea, mi kestäis iki.
Vain rakkaus ja tuska kestävät.
Ah, olkoon niin! Sun sydäntäsi liki
en pelkää teitä, vallat pimeät.


Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.