Olkoon niin!

Olkoon niin! Kirjoittanut Saima Harmaja

Jo puiden varjot pitenevät maassa

ja päivä kuolee syksyn pilvihin.

Niin illan hämärässä uhmakkaassa

taas mennyt aika palaa takaisin.

Oi, mikään aika ei voi koskaan kuolla.

Alati, tajuntasi tuolla puolla,

syin salaisin se sua järkyttää.

Ja tuskan hetki, kerran kärsimäsi,

jo unhoitettunakin sisälläsi

se elää loputonta elämää.

Mut olkoon niin! Kun jälleen rinnallesi

mun painat, sokaiseman hellyytesi,

ma kestän kaiken – mikä kohtaakin!

Voi varjot seurata sun syliis asti;

ne pysähtyy, kun vavahduttavasti

mua suutelet sa huulin lämpimin.

Ei ole onnea, mi kestäis iki.

Vain rakkaus ja tuska kestävät.

Ah, olkoon niin! Sun sydäntäsi liki

en pelkää teitä, vallat pimeät.

Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.