Ole siunattu
| Ole siunattu. Intialainen legenda. Kirjoittanut Henryk Sienkiewicz |
Valoisana kuutamo-yönä tapahtui kerran että suuri ja viisas Krisjna, vaipui syviin ajatuksiin ja puhui näin: ”Minä luulin, että ihminen oli ihanin luomus maan päällä, mutta minä erehdyin. Näen tuossa lotuskukkasen keinuvan yön tuulessa. Kuinka kaunis se on! Kauniimpi kuin kaikki elävät olennot. Kuun valossa aukoo lotuskukka kupulehtiään – en voi irroittaa katsettani siitä...”
Hetki sen jälkeen ajatteli hän:
”Miksi en voisi minä – jumalana – voimakkailla sanoillani luoda olentoa, joka ihmisten seassa olisi kuten lotuskukka kukkasien keskessä – kaunein? Niin, se tulee tapahtumaan maan ja ihmisten iloksi. Muutu, lotus, neitsyeelliseksi naiseksi ja astu eteeni”.
Hentoisen kevyesti karehtivat aallot, kuni pääskysen siiven kosketuksesta, ilma valkeni ja kuu kirkastui taivaalla, satakieli soitti äänekkäämmin, ja sitte muuttui kaikki hiljaiseksi.
Tapahtui ihme. Krisjnan edessä seisoi lotuskukka ihmisen muodossa.
Itse jumaluus ihmetteli sitä.
”Sinä olit kerran virran kukkanen”, virkkoi hän, ”ollos nyt ajatusteni kukka ja puhu”.
Ja nainen alkoi hiljaa huokailla, vavisten kuni valkoinen lotuskukka, kun kesän luuli sitä puistelee. ”Herra, sinä olet muuttanut minut eläväksi olennoksi; missä tulee minun asua! Muista, herra, että kun vielä olin kukkana, värisin minä, ja lehteni vavahtelivat yötuulen hennoista hengähdyksistä. Minä pelkäsin, oi herra, myrskyä ja pahaa säätä, pelkäsin ukkosta ja salamaa, mutta minä pelkäsin myöskin auringon polttavia säteitä. Käskystäsi olen tullut elolliseksi lotuskukaksi; minä olen säilyttänyt luontoni ja nyt pelkään minä maata ja kaikkea mitä siinä on... Missä käsket sinä minun asumaan!”
Krisjna tohotti viisaat silmänsä ja ajatteli; sitte kysyi hän: ”Tahdotko asua vuoren huipulla?”
”Siellä on lunta ja pakkasta, oi herra: minä pelkään”.
”Rakennanko sinulle linnan kirkkaimmasta kristallista joen pohjalle?”
”Veden syvyydessä matelevat käärmeet ja muut hirviöt; minä pelkään, oi herra!”
”Tahdotko asua rajattomilla aroilla?”
”Herra! Myrsky ja tuuli hävittävät aroja ja tekevät ne autioiksi”.
”Mitä tulee minun tehdä kanssasi, sinä ruumiilliseksi tehty kukka? Elloran luolissa elää pyhiä erakoita. Tahdotko asua näissä luolissa, kaukana maailmasta?”
”Siellä on pimeää, herra, minä pelkään”.
Krisjna istuutui kivelle ja laski päänsä käsiensä varaan.
Edessään seisoi hän, vavisten ja väristen.
Sillä aikaa valkeni aamu ja taivas alkoi liekehtiä. Sen hohde kultasi virran veden, palmut ja bambuputket. Samalla heräsivät punaiset haikarat, sinertävät kuret ja valkeat joutsenet virralla ja riikinkukot metsässä ja virittivät kuoron, ja helmisimpukan yli viritetyistä kielistä lähtevät säveleet yhtyivät ihmisäänien kaikuun.
Krisjna heräsi ja sanoi:
”Runoilija Valmiki tervehtii auringon nousua”.
Kohta sen jälkeen avautuivat punaiset kiertokasvia peittävät kukkaset, aukoivat terälehtiään, ja virran rannalla näyttäytyi Valmiki.
Kun hän näki ruumiilliseksi tehdyn lotuskukkasen, seisautti hän soittonsa. Helmisimpukka liukui hitaasti hänen käsistään ja putosi maahan, ja hän seisoi vaiti, ikäänkuin suuri Krisjna olisi hänet muuttanut kivikovaksi.
Jumala ilmoitti työstään ja sanoi:
”Herää, Valmiki, ja puhu”.
Ja Valmiki sanoi:
”... Minä rakastan!...” ainoat sanat, jotka voi yli huultensa saada.
Krisjnan kasvot kirkastuivat. ”Oi Jumalan luomus, – nyt olen vihdoinkin löytänyt maailmassa paikan, jossa voit asua ja joka on sinun arvoisesi – asu runoilijan sielussa”.
Valmiki toisti kaksi kertaa... ”Minä rakastan!...” ja hänen sielunsa kävi kirkkaaksi kuin kristalli.
Ihanana kuin kesä päivä, tyynenä kuin Gangesin aalto liukui neitsyeellinen nainen temppeliin, joka oli hänelle valmistettu. Mutta kun hän katsoi Valmikin sieluun, vaaleni hän, ja tuska jäädytti hänen kuin kylmä tuulen puuska.
Krisjna ihmetteli.
”Ruumiilliseksi tehty kukkanen, pelkäätkö sinä runoilijan sieluakin?”
”Herra”, sanoi hän, ”missä käsket sinä minun asua? Minä näen hänen sielussaan vuosien lumiset huiput, vesien syvyydet täynnä ihmeellisiä olentoja, tuulen ja myrskyn hävittävän aron ja Elloran pimeät luolat, minä pelkään, oi herra!”
Mutta silloin puhui hyvä ja viisas Krisjna:
”Ole tyyni, sinä ruumiilliseksi tehty kukkanen. Jos on lunta Valmikin sydämessä, niin ole sinä kevään lämpönen tuulahdus, joka sulatat sen; jos aron erämaa on siellä, niin ole sinä onnen kukoistus, jos Elloran pimeät luolat ovat asettuneen hänen sieluunsa, niin ole sinä auringon säde tuossa pimeydessä...”
Ja Valmiki lisäsi:
”Ja ole siunattu!”
Lähde: Työmies 31.8.1899.