Ojasta allikkoon
| Ojasta allikkoon. Kirjoittanut Kössi Kaatra |
- Mies painui Lännen maille,
- kun kotimaassa
- jäi perhe leipää vaille.
- Hän lähtiessä vasta
- sai tietää, että
- taas odottaa sai lasta.
- Jäi kolme pienokaista
- ja raskas vaimo,
- kun laiva lähti maista.
- Kuut kului, viikot vieri,
- vaan varsin vaivoin
- nyt onnenpyörä kieri.
- Suull’ enentynyt väki
- sai tuskin leipää;
- se yhä nälkää näki
- ja särpimikseen uotti
- se uutta päivää
- ja miehensanaan luotti.
- Ja liikenemän miesi
- kai antoi; mutta
- min verran, herra tiesi.
- Ja joskus penniäkään
- ei perhe saanut,
- kun hällä itselläkään
- ei ollut mistä antaa,
- kun työttömänä
- hän talsi mailmanrantaa.
- Näin ilkkuin kohtaloiden
- hiuskarvan varaan
- jäi usein henki noiden.
- Vaan sentään usko säilyi
- ja kurjuudenkin
- halk’ auvon tähti päilyi.
- Mut sitte saapui surma
- kuin varas yöllä
- ja haihtui toivon hurma.
- Mies kaivoksensa kuoli
- ja perinnöksi
- jäi huutavainen huoli.
- Ei kolkompaa kuin Mana!
- Sen väki tiesi,
- kun saapui surusana.
- Sen saatuansa, kehtoon
- nyt vaimo sortui
- ja lapsen kanssa ehtoon
- hän vaikeroi ja voihki,
- ja aamun tullen
- hän vielä siinä oihki.
Lähde: Työläisnainen: Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja. Kesäk. 23 p. 1910. N:o 23–24.