Oikeudessa
| Oikeudessa. Kirjoittanut Otto Tuomi |
Kaksi miestä, nuorempi ja vanhempi, tulee sisään oikeussaliin.
– Mitäs teillä? kysyy tuomari.
– Mitä tällä lie .. tämä nuorempi mies minut tänne kuletti, vastasi vanhempi mies.
Nuori mies rykäsi, katasti kenkänsä kärkiin, pyöritteli hattuansa ja osoittaen kädellään vanhempaa miestä alkoi selvittää:
– Minä olin tällä Hartikaisella renkinä yhden vuoden. Mutta kun tämä ei maksanut täyttä palkkaa – kymmenen markkaa heitti maksamatta – niin minä pyytäisin, että korkea oikeus tuomitseisi...
– Mitäs Hartikaisella on tähän sanomista?
– Kuulkaahan, korkea oikeus! tätä miestä kutsutaan kylän kesken Ilkeys-Jussiksi...
– Mitä se tähän kuuluu?
– Ja kun tämä oli minulla renkinä, oli tämä hyvin laiska ja akkamainen.
– Korkea oikeus! Ei pidä uskoa tämän Hartikaisen puhetta...
– Kun tämä esimerkiksi kynti, lepäsi tämä joka vaon päässä...
– Ei niitä tarvitse tässä luetella! sanoi tuomari.
– ..ja pani tupakan, peilaili ja laitteli itseään kuin mikähän ryökkynä...
– Ne ei kuulu tähän asiaan!
– Ja tällä oli liivin taskussa pieni kampa, jolla vähä väliä sutasi täistä tukkaansa .. näin ikään irvellä ikenin repi ja harjasi.
– Tämä Hartikainen suoraan valehtelee, ja...
– Ja kun tämä syömään vellikupin ääreen pääsi, siinä tämä poikaa oli: isot visakupit syödä ryllitti puhtaaksi ja tyhjä siitä voiastiastakin tuli.
– Tämäkin taas on vale! Eihän teillä raukoilla ollut voita tarjonakaan, kuin jouluna ja juhannussa.
– No silloinpa silloin sinä söit sitä kolmen miehen veron. Ja enhän minä järkimies semmoiselle sudelle joka päivä sitä antamaan! – Ja kun tämä joka yö Pehkolan piikain luona yö juoksussa kolusi, ei tällä kestänyt vaatteet eikä kengät kuin kerran hierasta.
– Yöjuoksu on kerrassaan vale!
– Elä sinä puhu .. anna vanhemman miehen selvittää!
– Selvitä nyt ja sano joutuin oikea asia, eläkä lörpötä tyhjää! sanoi tuomari, oikeuden esimies.
Mutta Hartikainen jatkoi, ketään kuulematta :
– Tätä miestä ei saanut millään keinolla kirkkoonkaan .. se oli aivan ihmeen edellä, jos tämä sinne könähti.
– Kävinhän minä kirkolla useampi pyhä.
– Niin, kävit kirkolla, vaan et kirkossa. – Ja kirkollakin tämä kävi vaan tyttöin tähden. Pehkolan piikain kanssa siellä ylpeästi kävellä pokaili, kuin mikähän eversti, ja Tiltassa vehnäskahvia juotteli, sitä mustaa sikurikahvia. Semm...
– Mutta eihän ne kuulu...
– semmoista tämän kirkon käynti oli.
– Ne ei kuulu tähän asiaan! tiuskasi tuomari. Sano sinä vaan että minkä tähden et maksanut sitä kymmentä markkaa?
– Odottakaahan, korkea oikeus! Antakaa minun ensin selvittää. – Kun tämä öillä tyttöin luona rymysi – kerran sillä retkellä toiset miehet tämän aittaan pönkittivät – ja ruokalevot ja iltapuhteet petollisia rakkauden kirjeitä ympäri kylän tytöille kirjoitteli, niin...
– Mutta mitä ne kuuluu siihen kymmeneen markkaan? kysäsi tuomari tuskaisena.
– Kuuluu ne .. kyllä ne kuuluu. Malttakaa vaan vähäsen!.. niin tämä oli päivillä hyvin unelias ja myötäälleen torkutteli eikä sen tähden talon työt tulleet kuvallisesti tehdyksi.
– Ei pidä korkean oikeuden uskoa tätä Hartikaista: tämä on semmoinen viisastelija, eikä maksa palkkaa kellekään!
– Oo sinä vait ja anna vanhemman miehen puhua.
– Puhu nyt ja sano sukkelaan oikea asia! tiukkasi tuomari.
– Kaikkien tämän Jussin vikojen tähden – jotka tässäkin nyt niin selvästi nähtiin – oli oikeus ja kohtuus, että minä maksoin tälle palkkaa kymmenen markkaa vähemmän, kuin tämä tahtoi.
Tähän päättyi viimeinkin Hartikaisen puhe. Ja tämän enempää hän ei puhunut yhtä sanaa, vaikka kummastunut tuomari paljokin kyseli. Hän oli mielestään puhunut kaiken puhuttavansa ja sen tähden ei enää jatkanut, näpisti vaan suunsa kiinni.
Mutta riidan hän voitti vaan pois poikkeen. Sillä renki Jussi kun ei osannut asiataan ajaa, eikä voinut tuoda vieraita miehiä, ei taitanut hänelle mitään.
Lähde: Savo 12.7.1888.