Oi terve, Magyar!

Oi terve, Magyar! Kirjoittanut Uno von Schrowe

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies!

Sua veljesi tervehtää.

Jo mainehen luo sinun kulkee ties,

Minun viel’ olon’ oudoks jää.

Kun soi sotatorvesi, ratsus kun

Sotakentällä hirnahti,

Jo ympäri mait’ urotöitäs sun

Huhu kaukainen kanteli.

Vaan pois sotasoihdun sä sammutit,

Elämää opit rauhaisaa:

Sä auralla pelloksi perkailit

Heti maatasi viljavaa.

Ja kunnahan rinteellä helle saa

Rypäleesi jo hehkumaan;

Sen nestettä maistaen, kaiuttaa

Runoniekkasi kanneltaan.

Ja pustalta pustalle hurmaavat

Säveleet tulistuttain saa –

Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat

Ihastuttaen maailmaa.

Mut tuntematonnapa Suomenmaan

Minä korpia raivailen

Ja kontion kanssa mä painin – vaan

Kuka muualla huomaa sen?

Maat kaukaiset kerranpa peljätti

Sotaratsuni temmellys:

ui meren poikki – jo valtasi

Koko maailman hämmästys.

Vaan kunnian kentällä synnyinmaan

Unohuttanut hänkö ois?

Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan

Tyveneen pian sieltä pois.

Tään maan tosin vierahat hylkäjää:

Perin halpa se heistä on,

Vaan mulle on herttaisin, armain tää –

Koti kultainen, verraton!

Tääll’ lehtojen siime ja kunnasten

Sinisyys mua riemastaa,

Oi, tääll’ ikihonkapa huokaillen

Minun huoleni ilmi saa!

Oi, miss’ sini taivahan kuulaamp’ on,

Suvi-yö valoinen on näin?

Miss’ yhtyvi tähtien loistohon

Palo hulmuva talvissäin?

Soi sorjana kuohussa koskien

Sävel kantelon kaikuvan –

Vaan sen sulosoittoa kuullellen

Minä mainehen unhoitan.

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies!

Sua veljesi tervehtää.

Jo mainehen luo sinun kulkee ties,

Minun viel’ olon’ oudoks jää.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.