Ohjauksia kirjanostajille

Ohjauksia kirjanostajille. Tampere, 19 p. Joulukuuta. Kirjoittanut anonyymi

(Jatk.)

Paitse edellä mainittuja ”Runoelmia” on kaunokirjallisuuden alalla nyt joulun edellä ilmestynyt kaksi alkuperäistä suorasanaistakin teosta, nimittäin ”Novelleja” ja ”Papintytär.” Ennestään lukijoille tunnettu novellinkirjoittaja Samuli S. on julaissut ”uuden sarjan” novelleja, jonka sarjan muodostavat kappaleet: Jouluaamuna, Tärkeät toimet, Kalalta, Kosto, Laulajaiset, Piispan Ellu, Kynämamseli, Miltä näytti ja Tulipalo. Samuli S:n taito ihmisiä ja elämää kuvatessa on suuri. Hän osaa tuoda esille molemmissa ne puolet, joita kertomukseen tarvitaan. Tämä seikka tekee hänen kertomuksensa todennäköisiksi ja sattuviksi. Kirjailija valitsee kernaammin ihmisten hyvät puolet, joskus naurettavat, vaan harvoin rikokset esitelläkseen. Syvä tunteellisuus, harras uskonnollisuus ja lämmin kansan rakkaus ilmaantuu niissä kauttaaltaan. Esitystapa on vilkasta ja kieli sujuvaa, melkein luonnollisen puhelemisen kaltaista. Semmoisia kappaleita kuin ”Tärkeät toimet,” ”Kalalta” ja ”Tulipalo” ovat harvinaisia kirjallisuudessamme. Ajatuksemme on, että hyödyllisempää ja arvollisempaa luettavaa novellikirjallisuuden alalla tuskin voidaan nuorisolle antaa.

Kun Juhani Aho pari kolme vuotta sitten julkasi ensimmäiset novellinsa, olivat kaikki yksimielisiä siltä, että ne osoittivat hänellä oleman suuren luontoisen taipumuksen tämänlaatuiseen kirjailijatoimeen. Uusilla teoksilla on tämä käsitys hänestä yhä vakaantunut. Askel askeleella on hän edistynyt ja samalla rohjennut käydä käsiksi yhä suurempiin yrityksiin. Maalarin uskollisuudella kuvasi hän viime jouluna ilmestyneessä ”Rautatie” novellissaan palasen kahden vanhan aviopuolison elomaa. ”Papintyttäressään” antaa hän nyt elävän kuvan meidänaikuisesta naisen kasvatuksesta ja sielutieteellisestä kehittymisestä. Elli, papintytär, on vilkas suuria haaveksiva lapsi, jonka luonnollisille lapsen mieliteoille ja tunteille äidin nurja käsitys elämästä ja isän kylmä tunnottomuus jo aikaiseen alkaa laskea kahleitaan. Äiti, vaikka hänellä onkin jonkunlainen heikko aavistus vaimon korkeammasta tarkoitusperästä, kokee kaikin tavoin istuttaa tyttäreensä nöyrää alistumista ja sokeata kohtaloonsa tyytymistä. Sentähden on se jumalisuuskin, jota hän teroittaa Ellin mieleen, masentavalta itseensä sulkeutumista eikä ulospäin toimivaa rakkauden voimaa. Isä tahtoo etupäässä tyttärestään hienoa maailman naista, joka ulkonaisesti viehättävällä käytöksellään voisi kerran hankkia itselleen miehen. Oppia ei hän sano naisen tarvitsevan ja sydämmen sivistys on hänelle kokonaan tuntematon. Huomatessaan kuitenkin kodin kykenemättömäksi kasvattamaan semmoista maailman naista ja nähdessään, miten hyvällä elulla siihen suuntaan virkaveljen Helsingin saksalaista tyttökoulua käypä tytär on, saa hän suuren kiireen lähettää Ellinsä kouluun. Vähällä onkin isä onnistua toiveissaan, sillä Ellissä heräsi jo ensi kuukausina koulussa halu ulkonaisilla keinoilla viehättää miestä, joka koulupojan haamussa joutuu hänen tielleen. Mutta se halu sai katkeran lopun ja hän rupesi käyttämään koulua yksinomaisesti tietojensa kartuttamiseksi.

Perusteellisemmilla tiedoilla ja vähemmän oppineen ulkonaisissa tavoissa kuin kumppalinsa lopetti hän koulunkäyntinsä ja palasi kotiin. Sekä isä että äiti huomasivat pettyneensä toiveissaan. Isä ei ollut saanut tytärtään semmoiseksi seuraelämän kaunistukseksi, kun toivoi ja äiti, jonka jumalisuus kouluajalla oli yltynyt herännäisyydeksi, näki tyttärensä vaan lukevan maallista kirjallisuutta suostumatta hänen hartauteensa. Jotenkin vieraana eli Elli kotonaan, kunnes isälle saapui apulainen, jonka kanssa hän joutui lopulta naimisiin, vaikkei rakastanut eikä edes kunnioittanutkaan häntä.

Kirjailia poikkeaa tässä teoksessaan entisestä tavastaan siinä, että hän lämpimyydellä käsittelee päähenkilönsä vaiheita eikä seuraa niitä realistin välinpitämättömyydellä. Sama tarkka huomaavaisuus ja selvä tajunta, niistä ihmishengen ominaisuuksista, jotka määräävät heidän tekojansa, ilmaantuu tässäkin teoksessa, kuin hänen aikaisemmissaankin. ”Papintyttärellä” on Juhani Aho irtaantunut realistin virheistä, joissa yleisimmät ovat uskonnon halveksiminen ja yksipuolisuus ihmisten arvostelemisessa siinä, että he eivät myönnä heille muita kuin huonoja ominaisuuksia. ”Papintytär” ei loukkaa kenenkään uskonnollisia käsitteitä ja tuo esiin henkilöitensä hyvät ja huonot puolet. Joka ajatuksella lukee tämän teoksensa, joutuu vastoin tahtoansakin ajattelemaan niitä epäkohtia ja sitä nurinpuolisuutta ja luonnottomuutta, joka naiskasvatuksessamme vallitsee. Kaikki on nimittäin esitetty niin silminnähtäväksi ja helposti käsitettäväksi, ettei hetkeäkään epäile niiden todellisuudessa olemistaoloa.

(Jatk.)

Lähde: Aamulehti 19.12.1885.