Odotus

Odotus. Kirjoittanut Saima Harmaja

Lumossa puutarhan ma hiljaa kuljin.

Jo uinui untaan rivit kukkien.

Kuin kivun tunsin niitä leikaten,

mut syliini ne suloisesti suljin.

Kun viimein yli hajuherneiden

loin katseen, herkenneen näin illan sinen.

Ja hetki hetkeltä se, ihmeellinen,

syveni, vienoni, taas syveten.

Mut alla metsäin järvi vaalea

sisäistä valoansa hohti vielä,

kuin vanginnut sen lasi ihana

ois viime säteet, säilyttäin ne siellä.

Ja yli taivaan, jonka hurmaan jäin,

levisi pilviryhmä jumalainen

kuin valkohuntu, hämyyn-loistavainen.

Niin ensi tähti syttyi värähtäin.

Ja yhä syttyi tähdet vaaleat,

kun sinenevää tietä käydä aloin

ja kylmään ruohoon astuin paljain jaloin.

Jo sylissäni kukat nukkuivat,

maa, metsä nukkui uneen suloiseen,

mut taivas yhä uusin tähdin eli.

Kun valkeneva säde värähteli

myös läpi pilvihunnun himmenneen,

niin kaikin aistein, yöhön herkistyvin,

ma tunsin, että täytyis viimeinkin

tien käänteestä sun tulla silmin hyvin,

sa, jota monta kesää odotin.

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.