Nykyaikaan.

Kirjoittanut Kössi Kaatra


Nyt maailmaa kuiskehet kummat käy
Ja ilmoja oudot aaveet,
udut uudet aikoja hämärtäy
Ja päivän pilkettä ei nyt näy.
Nyt syntyvät hullut haaveet.
On niinkuin murskana maa nyt ois
ja valoa taivas vailla,
ja on kuin kuoleman virret sois.
Nekö maailman kuoloa soida vois?
Ikiyökö jo onkin mailla?
Joko sammuvat päivä ja aurinko
ja näy ei kohta kuuta
ja taivaan tähtien karkelo,
ne kaikkiko mennyttä oisi jo,
ja saammeko sijahan muuta?
Ei kenkään vastata taida nyt,
ei ihmiset, maa, ei meri.
Oi, onnekas äidistä syntynyt,
mikä milloinkaan ei etsinyt,
vain hällä on tyynnä veri.
Epätiedon ei tunne hän tuskia
ja elo on helppoa hällä.
Mut etsijän päivät on kurjia,
tulisia hän kärsii tuskia
ja raskast’ elo on tällä.
Hän tietää: kohta se tapahtuu!
Mut mikä se oisi, mikä?
Joko maailman loppu tai joku muu;
sitä tuskin lausua tohtii suu:
Joko täys ois maailman ikä?
Ei! Elää ihminen tahtoisi
Niin lyhythän elon on aika.
Hidun onnea vielä hän kaipaisi.
Uus’ etsintä vieläkin alkaisi.
Moni jälellä viel’ on taika.
Elon oikean taikaa vaan ei lie.
Sen vienehet Hiiden on peikot.
Ja ihminen syntyy, kuolee.
Tie, tie aina se vainen Tuoneen vie.
Elon-onnen ohjat on heikot
Elon-onni on merehen heitetty
tai oisko se taivahalla
eli oisko se multaan peitetty?
Sitä turhaan kauvan on etsitty.
Ovat etsijät murheen alla.
Nyt ihmiset sanovat toisilleen:
Voi murheen alhoa tätä!
Ja ajat ne hiipivät hiljalleen
ja vuodet ne vierivät verkalleen,
mut ainapa vain on hätä.
Ja ihmiset elää tahtovat.
Mitä varten? Eivät he tiedä.
Ja vaikka he kurjina kulkevat
sekä onnettomina astuvat,
ei kuolon sanaa he siedä!
Oi, jospa nyt syntyis sankari uus’,
mies voittoja varten luotu,
joka tietäis, mikä on vastaisuus
ja untako oisikin onnekkuus,
mit’ on ihmisen onneks’ suotu?
Koko maailma miestä nyt tarvitseis.
Hän saapuu! Koska, milloin?
– Ja jospa hän täällä jo kierteleis,
surut, murheet, tuskat, vaivat veis,
niin – oiskohan onnea silloin?


Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.