Nuoruuteni muistoja
| Nuoruuteni muistoja. Kirjoittanut Heikki Meriläinen |
Koska nuoruuteni koti oli ahdasmielinen kerettiläiskoti, jossa ei saanut vähimmässäkään määrässä lukea maallista kirjallisuutta ja sitä vähemmän vielä oli tilaisuutta oppia kirjoittamaan, niin en kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana tuntenut ensimäistäkään kirjoituskirjainta, sitä vähemmän osasin niitä piirtää. Mutta silloin tutustuin ihmiseen, jonka kanssa tulin tehneeksi ikuisen liiton; tämä kauppa ei ollut kuitenkaan vanhempieni mieleen ja he vastustivat sitä siihen määrään, että täytyi jättää koti, joten jouduin aivan tyhjänä maailmalle. Sitä ennen olin kuitenkin oppinut sepän taidon, jolla viralla lähdin kiertelemään maita ja mantereita kuin kelloton hevonen. Se etten voinut antaa minkäänlaista tietoa olostani, tuotti sanomatonta ikävää itselleni ja ehkä yhtäpaljon sille, joka minua muisti. Mutta kerran sieltä kotiuduttuani panimme tuumamme tukkuun, minun piti ruveta kirjoittamaan. Morsiamellani oli kirjoitusneuvot, ja paperin apua saatiin morsiameni isän vanhoista käräjä-pöytäkirjain laiteista, ja silloin sitä ruvettiin työhön. Morsiameni teki aakkoset, joita minun piti ruveta jäljittelemään, mutta sepän käsistä niitten syntyminen oli niin vaikeata, että jollei niin perin lämmin asiain tila olisi siihen pakottanut, niin tuskinpa vieläkään kykeneisin sanaa paperille luomaan. Oppiaikaa ei kestänyt kuitenkaan kokonaista keväistä päivää ennenkun kirjoitin paperille sanat: Ei oppi ojahan kaada, eikä tieto miestä tieltä työnnä. Ja morsiameni oli tästä niin iloinen, että sitä päivää hän ei ole vieläkään unohtanut.
Vaikka nuoruuden kotini oli niin ahdasmielinen kerettiläiskoti, ettei saanut lukea muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, niin raamattua ja postilloja luin niin paljon, että lukutaitoni kehittyi jotenkin hyväksi. Niinpä nyt maailmalle tultuani joutui käsiini Kalevala, Kanteletar, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit y. m. Näitä lukiessani lämpesin ja poveeni syttyi tunne, että jokaisella ihmisellä on velkaa isänmaalleen, ja niinpä minullakin, mutta mitäpä osaisin tehdä muuta kuin elää ihmisenä. Mutta lukiessani Kalevalaa ja Loitsurunoja huomasin, että niistä puuttui taikauskon näkyvä puoli, käsintehtävät taijat, siis koko taikausko puuttui ei vähempää kuin ruumista. Tässä oli ala, jossa luulin jotakin voivani, ja sitä paitsi tapasin ylioppilas Jooseppi Mustakallion hänen sadunkeräysmatkallaan, jolta sain kuulla, että Suomalaisen Kirjallisuuden seura Helsingissä ottaa mielellään vastaan senlaisia keräyksiä ja antoi vielä kymmenen markkaa kehoitukseksi edes kotiseuduilla kirjoittamaan niitä käsintehtäviä taikoja ja runojakin, vaikka runot lienevätkin jo ennen kirjoitetut. Vaan minä en tyytynyt ainoastaan kotiseutuun, vaan tein matkan Venäjän Karjalaan kulkien Suomen puoleisissa kylissä Akonlahdesta aina Lapin rajoille asti. Tämän matkani olin tehnyt, kun eräänä kesänä, muistaakseni 1886, neiti Lydia Stenbäck huvimatkoillaan osui kotiini Sotkamon Naapurivaaran Heikkilään. Kun kotini oli luonnonihanalla paikalla, niin viihtyi hän siellä viipymään enemmän aikaa, joten tuli puhelluksi yhtä ja toista. Mutta eräänä sateisena päivänä oli heinäniityllä ollessa märkä vaate hieronut polveeni pienen haavan, josta parin päivän kuluessa syntyi paise, joka saattoi minut melkein vuoteenomaksi. Kun valitin ikävääni päästä heinäniitylle, niin Lydia Stenbäck toi tuolin minun vuoteeni viereen ja istuttuaan siihen iloisesti virkkoi: »Minäpä esitän sinulle, hyvä ystävä, semmoista työtä, että varmaan unohdat niittyikäväsi, vieläpä vaivasikin.» Minä nauroin vastaan ja sanoin: »No millähän sinä nyt meinaat minut juovuttaa senlaiseen humalaan, että en tietäisi elämästäni.» Hän tekeytyi totiseksi, mutta iloinen hymy kuvastui kasvoissa, kun sanoi, ettei aio juovuttaa tiedottomaksi, vaan tietoiseksi. »Minulla on kauan aikaa ollut aavistusta, että sinulla on taipumusta kirjailijaksi ja nyt on ikäänkuin sallimus, että sinulla on siihen aikaa ja tilaisuutta. Eipähän sinua muuten saisikaan kiinni, jos jalkasi olisivat terveet.»
»Kirjailijaksi,» huudahdin minä. »Se unesi ei suinkaan tule toteutumaan.»
»Mutta minäpä uskon, että se toteutuu», sanoi neiti Stenbäck. »Meillä ensi jouluksi ilmestyy naisyhdistyksen kalenteri, johon minä uskon saavani sinulta pienen kappaleen. Sen ei tarvitse olla pitkä, esimerkiksi kertomus jostakin merkillisestä päivästä joko nuoruutesi, lapsuutesi tai miehuutesi ajalta.»
Sille neiti Stenbäckin lauseelle en nauranut, mietin vaan pienen hetken, jonka kuluttua sanoin: »Ainetta kyllä on vaikka köyttä tekisin. Tuohan paperia, lyijykynä ja joku kirja kirjoituspöydäksi.»
Neiti Stenbäck löi kätensä yhteen ja juuri kuin lentämällä toi minulle ne tarvittavat raaka-aineet ja sanoi: »Elä huoli kirjoituksen kauneudesta, minä kirjoitan puhtaaksi.»
Minä asetin paperipalasen kirjan kannelle, johon vuoteellani selälläni ollen lyijykynällä piirsin sanat: Eräs tavallisimpia pyhäpäiviä lapsuuteni ajoilta, ja tämän lauseen alle rupesin kirjoittamaan kertomusta.
Neiti Stenbäck oli utelias. Hän asetti tuolinsa minun sänkyni pään taakse, jossa aina väliin käsiään hykerrellen iloisesti sanoit »No sitähän tulee kun turkin hihasta.»
Neiti Stenbäck kirjoitti kertomuksen puhtaaksi ja kaikinpuolin laittoi painokuntoon, ja kun elokuun alussa lähti Helsinkiin, niin matkusti hän Oulun kautta ja Oulussa hän veljelleen, Kaiun toimittaja Kivekkäälle näytti sitä kertomusta. Tämäkin sen nähtyään innostui ja lähetti minulle viisikymmentä markkaa, joitten ohessa pyysi minua kirjoittamaan pitemmän kertomuksen hänen kustannettavakseen. Silloin sillä kuukaudella syntyi »Korpelan Tapani» ja joutui se painosta seuraavaksi jouluksi. Tämän ilmestyttyä sain monelta taholta kehoituksia jatkamaan kirjailijatointani. Ja ehkä minulla jossain määrin olisi ollut kirjailijan lahjoja, jos kohtalo olisi sallinut minulle tilaisuutta niitä kehittämään. Tätäpaitsi taloudelliset puutteet ovat jokaista kirjateostani tehdessä hiipineet esiin, jotta kaikki teokset on täytynyt keskeneräisinä jättää käsistään. Ja loppujen lopuksi, kun »Korpelan Seppä» tuli julkisuuteen, niin nimimerkki K. L. julkaisi Suomettaressa siitä niin myrkyllisen arvostelun, että siihen ei jäänyt lukemisen arvoista riviä. Jos se arvostelu olisi ollut jossakin muussa lehdessä eikä Helsingin Uudessa Suomettaressa, joka aina oli antanut tunnustuksensa niin Suomalaisen Kirjallisuuden seuran palveluksessa ollessani kuin myöskin arvostellessaan kirjateoksiani, niin en olisi ollut millänikään. Vaan kun se oli Suomettaressa, niin uskoin, että minun kirjoitukseni tästälähtien ei enää ansaitse painomustetta. Ja silloin valitsin ainaaksi työaseekseni kuokan. Sen jälki ei kaipaa eikä tottele maistereitten arvosteluja. Sen kielessä ei ole pärjääjän myrkkyä eikä kielittelijäin liverryksiä.
Silloin kun »Korpelan Seppä» ilmestyi, oli eräs kirjateos lähes puolitiehen kirjoitettuna, mutta se on tuosta sanotusta syystä ollut koskemattomana. Nyt monien ystävien ehkä vilpittömien kehoituksien johdosta olen luvannut saattaa sen loppuun, jos terveyteni sallii. Eri asia sitten, onko sillä ansiota päästä julkisuuteen.
Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.