Nuorukainen ja kaiku

Nuorukainen ja kaiku
(Ovidii Met. L. III. v. 355 etc.)
Kirjoittanut Ovidius


Nuoren miehosen ajajan arkoja hirviä verkkoin
Äkkäsi äänekäs Neittonen Kaiku, kun äänehen ej voi
Vaiketa, ej myös ensiksi ikänä puhua taida.
Viel’ oli Kaikulla ruumis, ej yksin ääntä; ja sentään
Ej hän ääntävä suullaan enempää tehnyt kun nytkän:
Monista sanosta viimmeset vaan hän kertoa voipi.
Koska hän nyt siis nuorosen harhoissa rotkoissa käyvän
Näki ja rakastui; hän jälkiä seurasi salaa.
Mutta jot’ enemmän seurasi, enemmän sydänkin syttyi:
Samaten, kun tulikivehen kastettu pihkanen tikku
Vikkelä, likelle vietynä, valkian äkkiä ottaa.
Usein mieli hän makeilla puheilla parihin mennä,
Lausuin lempeitä pyyntöjä! vaan oli luontoa vastaan;
Eikä se antanut alkaa. Mutta mit’ anto se, siihen
Oli hän valmis: vartoon ääniä, joita hän kertois.
Tapahtu, että jo poikanen, joukosta joutunut kauvas,
Kirkasi: kukasta tääll’ on? Tääll’ on, vastasi Kaiku.
Tämäpä ällästyi; myös, katsoin kaikille kulmin,
Tiuskasi kovasti: Tule. Ja taas: Tule, tiuskasi Kaiku.
Taas hän katsoi! vaan ej ketään tullut, ja sanoi:
Miksis minua pakenet? Taas sai sanansa jälleen.
Hän sano toisella äänellä: yhteen tulkamme täällä!
Mieluisammin taas, kun muuhun mihinkän ääneen
Vastaavainen, kertoi Kaikuna: Tulkamme täällä!
Halulla sanojaan seuraten, meni hän metsästä maallen,
Ja meni kiertoon kätensä ympäri toivotun kaulan.
Poikanen pakeni: paeten, vie kätes halajamasta,
Hän sano: ennemmä kuolisin, kuin saat minulta lupaa.
Kaiku ei kertonut muuta kun: kuin saat minulta lupaa.
Mettissä kätkee hänensä hyljätty, häpeäväiset
Silmänsä lehdissä lymyten, asujen rotkoissa yksin.
Rakkaus rampoo vielä; ja hyljätyn kivulla kasvaa.
Valveella olevat murenet raukkaa ruumista runsii:
Laihuus kuroo kettä ja kuivaa ilmohin nesteen;
Ääni ja luut ainoastaan enää jäljellä orat.
Ääni se pysyy. Luut taas kivuksi näkyvän kuuluu.
Siitä hän mettissä kätkey: ej myös vuorella nähdä.
Kaikilta kuullaan hän; vaan ääni nyt hänessä elää.

–ck.


Lähde: Morgonbladet 12.03.1846.