Nuorille (Eerola)

Nuorille. Kirjoittanut Eero Eerola

1.

Autuas auringon nousu,

armas aamun on rusotus

kevätkullan koittaessa,

tohistessa touonajan:

ilma kuin ihana meri

siniaalloin aaltoavi,

läikehtivi, liekehtivi,

tuulen henkäys tulevi

niinkuin kaino neitsythuntu

vasten posken polttehia

pyhänä, pyhittävänä,

lempeänä leyhytellen,

lämpimänä läikytellen;

puu puhuvi, ruoho haastaa,

maan on sydän sykkäilevi,

maan kamara kaikki elää

päivän pojan päällä käyden

luojana luomisentyössä.

Niin nousevi nuori nurmi,

kukat kullan puhkeavi,

vihertävi metsän virpi,

punertavi puiden tertut,

hiirenkorvalehtinensä

seisovi sorea koivu

metsän valkomorsianna,

oikovi vihannan oksan

lintujen ilosijaksi,

laulupuuksi laulajille.

Meri, ilma ja maa

pyhän sävelen saa,

sitä säistää lintujen soitto,

puro hyppien käy:

eikö merta jo näy,

jo päivän, jo päivän on voitto!

Niinkuin nousevan orahan,

niin on nousu ihmisenki

kevätikänsä iloissa.

Niinkuin pieni metsän puro

puikehtivi puiden alla

puiden juurien lomitse,

niin on latu ihmislasten

hyvän vanhemman varassa

käydä kohti suurta merta,

elon merta mellomahan,

elon purtta pyytämähän,

soutamaan sota-alusta

taistossa elämän tuulten.

2.

Elon merellä myrsky se myllertää,

vain tyyntä on rantamalla,

kotilahdella hiljaiset aallot käy

kotikoivun varjojen alla.

Oli leikkilahti se lapsuutes,

siell’ uivat ne kultaset kuvat,

mut kauemma kerran kun uskalsit,

jo kaatui tuulien tuvat.

Mut kuvasi pirstat sa kokosit taas,

sinä uudenpa laitoit laivan,

kokemuksien vanteilla raudotit sen,

taas koit sinä kuohujen vaivan.

Se mies, minkä mieli on aavalle,

ei väistä se myrskyn tieltä,

jos kaataa meri, hän nousee taas,

jos on hällä sankarimieltä.

Moni lasketti lahdelta aavalle

ja tuulissa heti turtui

ja kiedotuin purjein palasi pois

ja rannalle raukkana murtui,

ei ollut sydäntä sankarin,

ei tekojen miehen voimaa –

ja kuulehan, varjossa rannan puun

ne jo toisenkin tekoja soimaa.

Ne heikot, ne raukat ne rannallakin

meren korkeita kuohuja pelkää

ja silmin unesta sirrittävin

ne katsovat aavaa selkää,

ja mielessä katehen kalvava kyy

ne sankarin kiroo ja manaa,

mut sankari laskee ja laulaa vaan,

ei kuule hän sairasta sanaa.

Se tekojen mies, se myrskyjen mies

pyhän tuntee verensä soiton,

yön yli jo yksin hän uskaltaa

ja hän voittaa kauniin voiton:

jo kaukorantansa kajastaa,

hän uuden on uran luonut

ja mailta, mit’ ennen tunnettu ei,

hän on suuria viestejä tuonut.

Näin yksin hän kamppasi, yksin hän löi

ja yksin hän uhmasi yötä,

mit’ oisi hän ollut ja saanutkaan,

jos oli hällä ystävät myötä,

jos oli heitä uljaita uskossaan

koko joukko, kas sittepä vasta

he unensa parhaat uskoisivat

siitä uudesta maailmasta!

3.

Elon merta me oommeko laskeneet

käsi kädessä, ystävyksin,

kun nuorten on osana olla päin

elon suuria myrskyjä – oommeko näin

me seissehet vieretyksin?

Ja eiköpä vain joku yksinään

ole kuohuja murtaa saanut

ja eiköpä suojahan lahden suun

joku uupunut velttohon uinailuun

tai raukkana rannalla maannut?

Oi ystävä, aika nyt tekojen on

veri nuori kun rinnassa palaa,

on aika nyt purjehet pullistaa,

on aika nyt murtaa ja mullistaa

ja vannoa veljesvalaa!

Elo pyytää, kutsuu, se vaatiikin:

kuka sankarilipun nostaa,

kuka uusia elämän arvoja luo,

kuka uusista hetteistä uskonsa juo,

kuka kalliisti kaipuunsa ostaa?

Lain ankaran aika nyt lukee tää,

se kysyy miestä ja mieltä,

pyhät aattehet uudet ja isäinmaa

ne jo vartiojoukkoja odottaa

ja ne soittaa syämesi kieltä.

Pyhät aattehet uudet – ma sanoinko niin?

Niin, niin, nepä viittovi meille,

on paljon mätää, mi homehtuu,

lyö maahan se sairaiden uskojen puu,

käy uljaasti uusille teille!

Veri nuori ja terve min hyväksi ties,

se on hyvää, pyhää ja suurta,

ken kuulevi vertensä kutsua vaan,

sydän-ääni kell’ ompi ain oppaanaan,

käy kohti hän jumaljuurta.

Kenen rinnassa ikuinen ikävä soi,

kuka aattehen kutsut kuulee,

käy herkeämättä hän määräänsä päin,

käy leimaus silmistä välkähtäin,

jos kovin lyö tulta ja tuulee.

Jos kova on maallemme kohtalon ies,

sepä vartiokutsu on meille:

”isät perinnön jätti, sa suojaa se!”

yhä käsky käy uusille polville,

se vaikeille viittovi teille.

Ne tiet ovat vaikeat, vaaralliset,

mut ne käydä täytyy, ne pitää!

Pyhät aattehet, pyhä, yks isäinmaa,

nepä nuoret ja vetreät voimamme saa,

se usko nyt sielussa itää!

Sen tunnemme nyt, kun on talvessa maa,

vihan viesti kun ilmoja kiitää,

taas meidänkin tarmomme terästä saa,

yks aatos nyt sielusta kumpuaa

ja se sielusta sieluun liitää:

Käsi kädessä, syämessä uskallus

elon yhteispurtta me viemme,

ja uskomme kaukaista rantaa päin,

yli yön, läpi myrskyjen viilettäin

yhä käypä on meidän tiemme!

Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.