Nunnakapina.
(Tarina seitsemänneltä vuosisadalta.)
Kirjoittanut Hilja Pärssinen


Mikä yössä, muurin varjostosta
hiipii kenttätietä eteenpäin?
– Nunnakulkue! – ”Jo huntus nosta
Krodieldis-neito, ystäväin.”
Jalo ritari näin avosylin
tervehtivi neittä urhakkaa.
”Poitiers, sun sääntöjäsi hylin,
luonnon ohja vain on oikeaa.”
Taakse jäävät muurit valottomat,
eessä päivän, rypäleitten maa.
Laulaa, karkelevi nunnat somat,
kilpiniekat sulhot luokse saa.
Ei nyt abbedissan kuri tapaa,
virttä avaimet ei säestä.
Neitoparvi vallaton on, vapaa:
”Kreivi Macco, tullos leikkiin sä.”
Silloin piispojen jo kaikaa sana:
”Synnin virma hukuttavi maan.”
Macco kuule ei, on lumoomana
kauniin Krodieldin linnassaan.
Eipä neitoset ne arvaa tuota
abbedissan työtä ilkeää.
Tekohurskaan Leuboveran luota
viesti paaville jo ennättää.
Kertoo: ”hurmahenki nunnat riivas,
rosvojoukkoon yhtyneet on ne.
Olkoon pyhä isä vihas kiivas,
niskureita ruoskin rankaise.
Mutta joukollensa sytyttävin
sanoin Krodieldis haastelee:
”Orjuutuksen tietä kyllin kävin,
vapaus jo vihdoin valkenee.
Onni osana on luonnonlasten,
kirkko, valtio vain pakon luo.
Oomme tyttäriä kuningasten,
katkomme jo kahlehemme nuo.
Pyhän Hilarion templin suojiin
käymme siskoset ja veljyet.
Aseet käteen, vainon, vihan tuojiin
sinkoamme nuolet tuliset!”
Taistelee he; kilpaa kirkon kirot
kaikuu kera miekan kalskehen.
Vimmastuvi neitoset ne sirot,
abbedissan juonet kostaen.
”Leubovera tyrmän onkaloissa
karvautta meille juottamaas
maista! – Luostarin on rauha poissa,
kukkalavat sodan melske kaas.”
Mutta Roomasta nyt tiedon toivat
lähetit: on paavin käsky näin:
”Tuhotkaatte nunnat kapinoivat
mielet korskeat ne nöyrryttäin!”
Piispat, kuninkaat ne haastaa: ”Macco,
kapina sun tulee kukistaa.”
Mutta tällä rintaa lemmen pakko,
vetovoima kumma kiehtoaa.
”Häntä häiritä mä uskallanko,
jota ihannoitsin, ikävöin.
Kauniin Krodieldin valloitanko
ratsumiehin, miekan mittelöin.”
Lähtee Macco, seuraa joukkoansa,
käsi voimaton on taistohon.
Krodieldis koko tenhollansa
vastaan käy ja haastaa peloton:
”Miekkas laske, kirkonkiro, panna
ihmiserhetystä – kaava muu.
Valon lippua sa nosta, kanna,
tuosta mädännäisyys puhdistuu!”
Macco silmäyksen jumaloivan
nunnaan luo, soi ääni kiihkeä:
”tullos luokseni, ma sulle hoivan
takaan, neito sua lemmin mä.
Tiedän, setäs julma perintösi
ryösti, luostariin sun teljeten.
Nousit taistoon, koittaa häviösi,
vaarasta mä sua suojelen.” –
Lausuu neito: ”Vainoojaini pistin
vielä taittuu, taivas salamoi.” –
Katsoo puolehen hän pyhän ristin. –
Kumeasti kirkon kellot soi.


Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.