Noidan laulu

Noidan laulu Kirjoittanut Ernst von Wildenbruch

Pyhä päämies luostarin lausui näin:

»Metardus kääntyy jo hautaan päin,

hän on vanha, hän taitaa jo tänään kuolla;

käy, ystävä, kammiossansa tuolla,

ota hältä tunnustus synneistänsä,

ei lie hällä monta sydämellänsä.

Viiskymmentä vuotta hän palvellut

on Herraa ja paastoten harmennut,

on ruoskinut ruumista, voittanut lihan,

hän autuuteen on valmis ihan,

pyhin meistä hän on, hän palkan parhaan

myös saanee, kun saapuu hän taivaan tarhaan.

Kävi synninpäästäjä kuolevan luo,

ei kolkutuksehen vastannut tuo,

yli kynnyksen luostaripappi kulki,

hän jäljessään oven kiinni sulki,

meni hetki ja toinen ja kolmas niin,

jo munkit joutuvat ihmeisiin:

»Mies hurskain, moitteettomin elon tiellä,

mitä saattaa niin kauan hän kertoa siellä?»

Jo iltamessuhun soitettiin,

kävi munkit kaikki jo kappeliin,

he polvistuivat, he kumarsivat,

Metarduksen eestä he rukoilivat.

Niin soi, niin kaukainen laulu soi,

mi synkällä äänellä vaikeroi,

nous pystyhyn päämies luostarin,

kaikk’ kuunteli tarkasti munkitkin:

»Se kuolevan kammiosta soi,

Metardus siellä noin vaikeroi!»

He kuuntelivat. »Mitä onkaan tää?

Ei tuo ole messu, ei virrenpää,

se soi kuin syntinen, maallinen sana.»

Mut katso, mut katso, jo kalpeana

saa synninpäästäjä kappelihin:

»Piru meillä on vieraana luostarin,

Metardusta vaivaa kiusaajan valta.

Metardus on riivattu saatanalta!»

Pyhän tempasi priior kynttilän,

ja munkit tekivät kaikki kuin hän,

he seurasit kirkosta kiirehtäin

päämiestä, mi astui eelläpäin,

ja raskaasti muurit ja seinät kaikui,

kun veljien valitusvirsi raikui:

»Ah, ansoilta synnin, saatanan,

meitä varjele, valkeus Jumalan!»

Ovi auk’ oli kammion, lautsallansa

lepäs laiha Metardus vaivoissansa,

kädet ristissä, raivolla rukoillen,

ylös silmin hehkuvin tuijottaen,

ja huulilta, joilla jo kuolema on,

soi laulu hurja ja lakkaamaton.

Sävy sen oli outo kuin rakkaus,

kuin lempi, kuin pilkka, kuin lankeemus,

kuin tuoksunut kaukaa huumaten

ois kukkaset maiden vierahien,

sävel tuntematon, sävel laulamaton,

sävel ihmiskurkusta kuulumaton,

se tuskaa soi, se onnea soi,

se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi.

Pyhät kynttilät heiluvat, munkit laulaa:

»Pois kuolevan rinnasta saatanan paula!»

Myös heiluvat ristit ja pyhäin kuvat,

Metarduksen huulet vain hurjentuvat

ja laulunsa syntinen, herjaisa niin

soi syvälle sieluihin kauhistuviin.

Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu,

se kadotetun elon murheeksi karttuu,

he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan,

ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan.

Jo vitkaan, jo vitkaan he vaikenevat,

pyhän kuoronsa kuunnellen unhoittavat,

ja priior harras ja innokas tuo

sydänkauhussa ympäri katseensa luo,

hän suuttunehella ja hurskaalla suulla

näin kohta jo huutavi kuolevan kuulla:

»Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa,

olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!»

Ja katso, Metardus vuoteelta nous,

hänen kasvoillaan säde väikkyvä sous,

hänen silmänsä tuijotti kaukaisuuteen

kuin kuvaan, kuin korkeimpaan ihanuuteen,

ja äkkiä puhjeten kyyneliin,

hän veljille alkoi kertoa niin:

»Olin pappi kuin te, olin hurskas kuin te,

luin hartaana messukirjaamme,

luin tuskassa, tunsin hehkuni,

veri nuori ja kuuma kun sykkäili.

Mun vaaleat kutrini oli kuin kulta,

enskerran kun päälaen kaljuksi multa

he leikkasivat, putos kaune sen

kuin niitetty nurmi ois keväinen.

Oli Saksassa siihen aikahan

piru ilkeä ottanut valtikan,

hän naiset vietteli haureuksihin,

moni nainen noitana poltettihin.

Niin sattui, yksin, yömyöhällä

ma istuin lamppuni ääressä,

niin saapui viesti, mi kysyi mua:

»Tule, pappi, täällä on tarpeen sua!»

Oli myrsky-yö, minut johdettiin

luo tornin vanhan, sen uumeniin,

maan alle, portaita kiertäviä –

oli kuin liki tultu ois helvettiä.

Sain käteeni soihdun ma oppailta,

he näyttivät aukkoa muurissa:

»Luo noidan käy, joka huomenna saa

roviolla syntinsä sovittaa,

hänet valmista tietohon autuudesta,

hänen sielunsa tempaa kadotuksesta!»

Mun henkeni salpausi kurkkuhun,

kävi maan syvän syliin tieni mun,

ma kuulin kahleiden kalskehen

ja nousevan raskaan huokauksen,

ja katso, nurkassa synkimmässä

näin istuvan naisen ma tyrmässä tässä

kuin pedon kolkossa piilossaan,

pään nojaten muurihin kosteaan.

Ma soihdun kiinnitin renkaasen,

mi riippui kaaressa rotkon sen,

ja lausuin: »Kääntäös kasvosi,

älä pelkää, olethan siskoni!»

Ma näin, miten ahnaasti kuunnellen

kädet poisti hän eestä kasvojen,

miten pään hän käänsi ja polvillaan

mun luokseni ryömi kuin mato maan,

käsivarsin paljain hän syleili

mun jalkojain, ylös silmäsi,

näin soihdun hohdossa silloin ma,

miten kaunis hän oli kasvoilta.

Ma rintani tunsin niin riutuvaksi,

mun katseeni kävi niin kosteaksi,

mun huuleni vaikeni tuskan huumaan,

sulin kanssansa kyynelvirtahan kuumaan.

Näki kyyneleeni hän vierivän,

käsin vapisevin minut kietoi hän,

syvä huokaus nous hänen rinnastaan,

hän kuiski kuivilla huulillaan:

»Sa voit vielä itkeä, itket mua,

kuin hyvää Jesusta rakastan sua!»

Sana syntinen tuo mua kauhisti:

»Sa muista hetkesi, paikkasi,

sun ruumiis jo huomenna liekeissä palaa,

kadu syntisi, ijäistä autuutta halaa!»

Hän minuun loi aran katsehen:

»Miks katuisin? Syntiä tehnyt en.

Olen orpo, vain iso-äitini

minut metsän töllissä kasvatti,

monen tunsi hän yrtin terveellisen,

monen sairahan niillä parantaen,

iso-äitini noitana poltettiin,

hänen sanoivat mennehen helvettiin.

Hän laulun muinaisen laulaa voi,

opin hältä sen, koska se kauniisti soi,

hän virkkoi, se vierailta mailt’ oli tullut,

miss’ ihmiset voi olla lemmestä hullut.

Sitä lauloin, sen tarkoitusta en tiennyt,

se laulu mun tänne on tyrmähän vienyt,

minut temmanneet ovat miehet kovat,

he sanoivat helvetin henget ne ovat,

jotk’ kauttani laulavat ihmisten turmaa,

siks huomenna mun tulikuolema surmaa!»

Hän kosketti korvaani huulellaan,

hänen silmänsä rukoili tuskassaan,

hänen povensa huokaava painoi mua.

»Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua.

Niin kaunist’ on elää, niin kammoittavaa

on kuolla, ja liekki niin polttavaa!

Maan päällä en ketään ma loukannut,

en syntiä, noituutta harjoittanut;

mut ihmisillä on paatiset povet,

sun yksin on hyvä, sen auki on ovet!

Nyt vartia nukkuu, on vapaa tie,

tule kanssani, pois minut täältä vie!

Me käymme hiljaa, ei kuule he,

on soihtu sammuva, portille

me pääsemme huomaamatta, sen

taas takana manner on vapaiden,

ja ennen kuin kukon laulu soi,

salo siintävä turvamme tarjota voi.

Salo tumma on, salo sankka on,

sen peitossa paikka on tuntematon,

sitä eivät he löydä, ma tiedän tien,

sinut vanhalle aarnihaudalle vien.

Me löydämme aarteen, min kätkee rinne,

me lähdemme kauas, me jäämme sinne,

sa ijäti kaksin vain kera mun,

ma ijäti kaksin vain kera sun!

Et naista sa viel’ ole syleillyt,

naislemmen et autuutta ymmärtänyt,

ma teen sinut riemusta rikkaammaksi

kuin koskaan ollut on ihmistä kaksi.

Jo tähdet siirtyvät, aika on,

mua auta, auta, oi, pakohon!»

Kävi myrskynä kuuma kuiskeensa,

käsivarsi mun kietoi valkea,

hänen tukkansa tumma kuin siipi yön

yli lankesi uhkuvan varren vyön,

ma tunsin huimauksen läpi pään,

halun kuolettavan poven pohjassa tään,

olin vaipua valtaan jo hurman ja houran,

niin tunsin ma taapäin tempaavan kouran:

»Sa suutelet noitaa, sa siunaat kyyn,

jaat kanssansa ijäisen kuoleman syyn!»

Oli kuin sana suustani otettu ois,

hänet sydämeltäin minä sysäsin pois,

ma kauhulla kiirehdin tyrmästä tuosta,

hän itkien tahtoi jälkeeni juosta,

hän vaipui maahan, hän taas ylös karkas,

epätoivoisen huudon hän jälkeeni parkas.

Ma yöhön kuljin yksinäin,

sen rukouksissa ma vietin näin,

siks kunnes aurinko varjot voitti –

mun mieleni murtui, kun aamu koitti.

Näin taivahan peittyvän huomenruskoin,

näin ihmisten saapuvan hartain uskoin

kedon ympäri, näin myös keskellä sen

ma rovion uhkaavan, hirmuisen,

ja kaikki katsoivat sinnepäin –

hänen siellä seisovan, vartovan näin.

Kuin linnut kiitävät, harhaisat,

arat silmänsä ympäri sinkoilivat;

kävin luo, krusifiksia tarjosin,

minut huomas hän katsehin uppoovin,

ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa

kuin tuulonen illalla vainion viljaa,

hymy ilmeni armailla kasvoillaan

kuin sammuva päivä, mi jättää maan.

Jo soihtunsa tempasi pyöveli,

tytön silmä mun silmääni imeysi,

risut kuivat jo leimahti liekkeihin,

minut jähmetti silmin hän jäykistyvin,

tulihiekkana kipinät kirposivat,

syyslehtinä huulensa lepattivat,

ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin

ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin.

Yön halki kuin sade keväinen,

mun kauttani humisi hurma sen,

oli kuin ois kantanut aalloillaan

sulotuoksuja ilma vierahan maan,

kuin kertonut oisi se onneni hukkaa,

mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa.

Tuli tarttui jo avojalkahan,

hän nyykäytti viestinsä riutuvan,

savu musta jo kuolinvaippansa loi,

savun keskeltä kultana äänensä soi,

tuli tohisten karkasi korkeuteen,

hänen äänensä helkähti hopeiseen,

ma korvani peitin, ma huusin silloin:

»Tuo laulu milloin on päättyvä, milloin?»

Pois pakenin paikalta kauhuissain,

tuo ääni seurasi askeliain,

mihin piilinkin, mihin kätkeysin,

tuo laulu mun löysi kuitenkin.

Yöt päivät, ain, joka tuokio

viiskymmentä vuotta kuullut jo

olen unessa sen, olen valveillaan,

sen ijäti kuulen ma korvissain!»

Ylös syöksyi Metardus hurjana:

»Te ettekö kuule laulua?

Se saapuu, on ovella kammion,

käy sisään, se täällä, täällä on!

Sa puhdas, mi noitana poltettiin,

sa hertas, min ruumiin he herjasi niin,

te paisuvat huulet, te silmät syvät,

te varren kumpuavan kukat hyvät,

sa riemuni armas, min hylkäsin

sinut syösten synkkihin liekkeihin.

Sa kutsut mun onnehen kadotettuun,

sun tähtesi hylkään ma taivaan muun,

viiskymmentä vuotta ma syntiä tein,

sun helmasi on iki-autuutein!»

Jo sammuivat voimansa viimeiset, heikot.

»Metardus on kuollut!» näin virkkoivat veikot

nyt polvistuin – tuli aamunkoi

läpi ikkunan – priiorin ääni soi:

»Mit’ ihmissilmät eivät nää,

tuoll’ ylhäällä yksi ymmärtää,

hän sanoo: »Mun on tuomio!»

Siis menkää, ja älkää tuomitko!»

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.