Noctambule

Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen


1. muokkaa

Kenen harhaava askele yössä
pihatanhuan hiekassa?
Kuten karsisi korvia seinäin
yhä veräjän narina,
sekä kuuntelis ääneti aivan
paja, pihlajat, pensaatkin,
apilaaseen liukunut varjo,
pää hiutuva pioonin.
Miten kalmanhenkinen hovi,
miten vainaan-kelmeä kuu!
Vois tajuni viedä haamu
tahi kuvatus jokin muu.
Kuni kiiluisi pajalta silmä
äkin kuolleen ystävän.
Kai satutin häntä kerta,
vai muako satutti hän?
Salin ruudussa – hu-uu – sormi,
emon liekö, myös mennyt hän?
Sekö tietää nuhdetta vanhaa,
vai vaaranko lähenevän?

2. muokkaa

Puitten katveesta pilven alta
kummun pienoisen paljasti kuu.
Siinä viruiko pudonnut peippo,
vaiko vaiteli lapsen luu?
Lienet kulkija itsekin vainaa,
yli-ihmises varjoksi sait.
Nytkö hiivit sä heikkojen teitä,
mitä muistoa kummulta hait?
Sydän rinnassa, myrskyyn altis,
vaiti vain, iät vaikene vain!
Jääksi jäädy kuin lähtökatse,
jonka muiston-tehneeltä sain.
Täällä, seudulla mustain muistoin,
mieli synkäksi meni niin:
täällä isoovan lapsen suuta
Juudas-huulin suudeltiin.

3. muokkaa

Jään helinä soitossani
pajan, pihlajat hämmentää:
Kuka nyyhkytti täällä vuodet
sydänöisin kuurussa pää,
sekä viimein hävisi luota
kuin hukkunut merille ois?
Sali, paja ja pioonit uotti,
ees tuuli jos terveiset tois.
Mikä liet nyt, olet niin vento?
puut kummeksi, kuiski nää.
– Mikä olenko? Miksikä tulen,
yhä vielä on tärkeämpää!


Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.