Noctambule

Noctambule Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

1.

Kenen harhaava askele yössä

pihatanhuan hiekassa?

Kuten karsisi korvia seinäin

yhä veräjän narina,

sekä kuuntelis ääneti aivan

paja, pihlajat, pensaatkin,

apilaaseen liukunut varjo,

pää hiutuva pioonin.

Miten kalmanhenkinen hovi,

miten vainaan-kelmeä kuu!

Vois tajuni viedä haamu

tahi kuvatus jokin muu.

Kuni kiiluisi pajalta silmä

äkin kuolleen ystävän.

Kai satutin häntä kerta,

vai muako satutti hän?

Salin ruudussa – hu-uu – sormi,

emon liekö, myös mennyt hän?

Sekö tietää nuhdetta vanhaa,

vai vaaranko lähenevän?

2.

Puitten katveesta pilven alta

kummun pienoisen paljasti kuu.

Siinä viruiko pudonnut peippo,

vaiko vaiteli lapsen luu?

Lienet kulkija itsekin vainaa,

yli-ihmises varjoksi sait.

Nytkö hiivit sä heikkojen teitä,

mitä muistoa kummulta hait?

Sydän rinnassa, myrskyyn altis,

vaiti vain, iät vaikene vain!

Jääksi jäädy kuin lähtökatse,

jonka muiston-tehneeltä sain.

Täällä, seudulla mustain muistoin,

mieli synkäksi meni niin:

täällä isoovan lapsen suuta

Juudas-huulin suudeltiin.

3.

Jään helinä soitossani

pajan, pihlajat hämmentää:

Kuka nyyhkytti täällä vuodet

sydänöisin kuurussa pää,

sekä viimein hävisi luota

kuin hukkunut merille ois?

Sali, paja ja pioonit uotti,

ees tuuli jos terveiset tois.

Mikä liet nyt, olet niin vento?

puut kummeksi, kuiski nää.

– Mikä olenko? Miksikä tulen,

yhä vielä on tärkeämpää!

Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.