Ninon
Ninon Kirjoittanut Alfred de Musset |
- Jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua,
- mitä vastaisit, sinisilmä, ruskeatukka?
- Sa tiedät, rakkaus kiusaa rangaistua,
- jos tuskani tuntisit, sinä säälisit mua;
- tai kenties rankaiseis mua ruskea kukka.
- Jos sanoisin sentään, että kuuta jo kuusi
- ma vaieten vaivaa toivojen hullujen siedän!
- Ninon, olet viisas, ja huoleton, punainen suusi
- on ennalta vastannut moneen jo arvailuusi;
- kenties sinä virkkaisit vain tään: »Minä tiedän.»
- Jos sanoisin, ett’ olen suloisen hulluuden vanki,
- olen orjasi iki ja varjona seuraan ma sua!
- Pien’ epäilyn piirre ja murheen murtelevanki,
- sa tiedät, Ninon, voi soristaa soreanki;
- kenties sinä vastaisit, ett’et usko mua.
- Jos sanoisin, että mun sieluni pohjahan puuttuu
- sana pienin, jonka me joskus vaihdamme illoin!
- Sa tiedät, Ninon, sinisilmää kaksi jos suuttuu,
- lyö taivahat tulta ja maailma mustaksi muuttuu;
- kenties sinä kieltäisit minun käyntini silloin.
- Jos sanoisin, että yöni ma huokaan hukkaan,
- että itken päivät ja rukoilen runoja sulle;
- Ninon, kun naurat ja luomesi luot runo-rukkaan,
- vois eksyä perho sun punaisten huultesi kukkaan;
- jos sanoisin sen, sinä kenties nauraisit mulle.
- Siis en sano mitään. – Luoksesi saavun, ma luulen,
- kuin ennen ja istun lamppusi luo pakinoiden;
- ma hengitän henkäystäs, minä äänesi kuulen,
- voit epäillä, arvata, sipristää simahuulen,
- nää silmäs ei syytä, mi kaihtaa vois sulot noiden.
- Ma salaa poimin kukkia kummia illoin,
- sun takanas kuuntelen, kun säveliin sinä aukeet;
- yli soittimen kulkevan nään kätes valkean silloin,
- ja valssihin riemuavaan kun yhdymme milloin,
- ma tunnen, kuin käsivarsiini ruokona raukeet.
- Ja öisin, maailma kun välillämme on laaja,
- kun kotiini käyn sekä suljen huoneeni oven,
- mun ympäri yössä muistojen tarha on taaja,
- ja vain jumalalle, kuin ahnas aartehen saaja,
- tuon julki ma sua täpötäydet lippahat poven.
- Ma lemmin, sa et sitä tiedä, ma en sitä sano,
- ma lemmin, ja kyllin en voi jumaloita ma kiittää.
- Rakas mulle on rakkautein, pyhä lempeni jano;
- olen vannonut, rakkaudelta en toivoa ano,
- vain onnea, saan sitä myös: – sinut nään ja se riittää.
- Ylin ollut ei mulle, ah, auvo se ansaittua:
- sun syliisi kuolla ja elää sun jalkojes eessä.
- Tuon tuskakin todistaa, joka vaivaa mua ...
- jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua!
- Mitä virkkaisit, sinikukka synkässä veessä?
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.