Nimetön ja kuolematon
| Nimetön ja kuolematon. Kirjoittanut Verner von Heidenstam |
| Suoment. Reinhold Roine. |
- On ruusupuutarhassa Pästumin
- Jo valmihina templi Neptunon;
- Siin’ istuin rakentaja levähtävi,
- Vaan olkaan nojautuvi puolison
- Ja kehrää värttinällään nuori vaimo.
- Soi vuoristosta kaukaa pillin ääni,
- Siell’ laumojansa kaitsi paimenet;
- Ja vaimo kuiskas iloissaan kuin lapsi
- Sormelle kiertäin liinat pehmoiset:
- «Nyt kukkurall’ on onnen malja mun,
- Kun rakensi tään templin uljahan
- Mies, jonka kera Naksohon saan täältä,
- Ja voitti nimen kuolemattoman.»
- Mut vakavana hälle vastas mies:
- «Oi virka ennen, jospa kuollaanki
- Myös nimemme jos kuolee kerallamme,
- Niin seisoo yhä tämä temppeli.
- Ei taiteilija luomishetkellään
- Nää taustassa kätten räiskytystä,
- Ei, sisäänpäin hän näkee yksistään,
- Muu maailma kaikki hältä unhottuu.
- Ja sikspä verta itkis runooja,
- Kun ei voi ilmi luoda sieluaan,
- Mut joka sanaa tahtöis suudella,
- Miss’ sielu eheänä kuvastuu.
- Hän näissä riveiss’ elon, hengen saa,
- Mut teokselleen eikä maineellensa
- Hän kuolemattomuutta tavoittaa.
- Ken Homeros? Vain satu! Sylissäni
- Mä todempata halaan lämmittää,
- Nään suonten sykkeen hänen ohimoillaan:
- On Iliaadi nimi suuri tää.
- Hän nousi mennäkseen, vaan pidättyi,
- Kun vaimo tarttui viitan liepeesen,
- Ja silmä hällä sadat ilkut kätki,
- Kun sopertavi hiljaa miehelleen;
- «Sä nimes tuohon piirsit pylvääsen,
- Sun kerskuus mahtava jos totta ois,
- Niin suurimmalla miestes moukareista
- Sen viipymättä löisit siitä pois.»
- Hän kääntyi, vaimoon tuiman katseen loi,
- Mut tuo kuin rauhallisna istui vain,
- Päin mastometsää lahden silmäillen
- Ja pellavata sormin tasottain.
- Niin poispäin tulisesti kurottui
- Ja sieppas moukarinsa raskaimman,
- Sen vartta tuimin sormin kouraisevi,
- Nuo jotta vahavalkeiks kalpenee.
- Nyt suhahtaen putoo moukari,
- Ja säkeniä pylväs säihkyilee,
- Kun sirpalehet lensi lyödessään
- Ja satehena levis portahille;
- Ei templiss’ ollut enää nimeään.
- Jo langan heitti vaimo huudahtain,
- Sai juosten miehen jalkain juurehen,
- Ja maineen sirpaleilla polvistuvi,
- Niin hänen polviansa syleillen.
- «Nyt», virkahti, «mun Naksoon palaten
- On onnein kerrottavaks mahdoton!
- On miehein suurempi kuin konsanaan,
- Ja templi tämä nimens suuri on.»
- Tul’ ilta. Nakson lipun kantaen
- Läks’ purjeet koolla laiva lainehille,
- Tuo hiljaa soutain kauas katoaa
- Päin peilipintaa päivän laskemille.
- On tuhat vuotta vierryt Pästumin,
- Nuo nurmeks tasaiseks on tehnehet,
- Vaan templi seisoo, arkaadisen rauhan
- Suo vieläi raunioiden siimekset,
- Jos soitintansa sormielee paimen.
- Ei rakentajaa tunne yksikään,
- Mut templin valoisata korkeutta
- Ken silmät kohottavi näkemään,
- Myös hänet näkee ilmielävänä,
- Ja templin harja haastaa riemustaan.
- Kuin vanha tuttu mullekin on hän,
- Jon muodon kaukaa muista erotan.
- Kuin veikko, leikkikumppal’, ystävän’.
Lähde: Kaikuja Skandinaviasta: suomennoksia Skandinavian nykyisimmästä lyyrillisestä runoudesta. 1894. Toimittanut Reinhold Roine. Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa, n:o 20. Werner Söderström, Porvoo.