Nimetön ja kuolematon

Nimetön ja kuolematon.

Kirjoittanut Verner von Heidenstam
Suoment. Reinhold Roine.


On ruusupuutarhassa Pästumin
Jo valmihina templi Neptunon;
Siin’ istuin rakentaja levähtävi,
Vaan olkaan nojautuvi puolison
Ja kehrää värttinällään nuori vaimo.
Soi vuoristosta kaukaa pillin ääni,
Siell’ laumojansa kaitsi paimenet;
Ja vaimo kuiskas iloissaan kuin lapsi
Sormelle kiertäin liinat pehmoiset:
«Nyt kukkurall’ on onnen malja mun,
Kun rakensi tään templin uljahan
Mies, jonka kera Naksohon saan täältä,
Ja voitti nimen kuolemattoman.»
Mut vakavana hälle vastas mies:
«Oi virka ennen, jospa kuollaanki
Myös nimemme jos kuolee kerallamme,
Niin seisoo yhä tämä temppeli.
Ei taiteilija luomishetkellään
Nää taustassa kätten räiskytystä,
Ei, sisäänpäin hän näkee yksistään,
Muu maailma kaikki hältä unhottuu.
Ja sikspä verta itkis runooja,
Kun ei voi ilmi luoda sieluaan,
Mut joka sanaa tahtöis suudella,
Miss’ sielu eheänä kuvastuu.
Hän näissä riveiss’ elon, hengen saa,
Mut teokselleen eikä maineellensa
Hän kuolemattomuutta tavoittaa.
Ken Homeros? Vain satu! Sylissäni
Mä todempata halaan lämmittää,
Nään suonten sykkeen hänen ohimoillaan:
On Iliaadi nimi suuri tää.
Hän nousi mennäkseen, vaan pidättyi,
Kun vaimo tarttui viitan liepeesen,
Ja silmä hällä sadat ilkut kätki,
Kun sopertavi hiljaa miehelleen;
«Sä nimes tuohon piirsit pylvääsen,
Sun kerskuus mahtava jos totta ois,
Niin suurimmalla miestes moukareista
Sen viipymättä löisit siitä pois.»
Hän kääntyi, vaimoon tuiman katseen loi,
Mut tuo kuin rauhallisna istui vain,
Päin mastometsää lahden silmäillen
Ja pellavata sormin tasottain.
Niin poispäin tulisesti kurottui
Ja sieppas moukarinsa raskaimman,
Sen vartta tuimin sormin kouraisevi,
Nuo jotta vahavalkeiks kalpenee.
Nyt suhahtaen putoo moukari,
Ja säkeniä pylväs säihkyilee,
Kun sirpalehet lensi lyödessään
Ja satehena levis portahille;
Ei templiss’ ollut enää nimeään.
Jo langan heitti vaimo huudahtain,
Sai juosten miehen jalkain juurehen,
Ja maineen sirpaleilla polvistuvi,
Niin hänen polviansa syleillen.
«Nyt», virkahti, «mun Naksoon palaten
On onnein kerrottavaks mahdoton!
On miehein suurempi kuin konsanaan,
Ja templi tämä nimens suuri on.»
Tul’ ilta. Nakson lipun kantaen
Läks’ purjeet koolla laiva lainehille,
Tuo hiljaa soutain kauas katoaa
Päin peilipintaa päivän laskemille.
On tuhat vuotta vierryt Pästumin,
Nuo nurmeks tasaiseks on tehnehet,
Vaan templi seisoo, arkaadisen rauhan
Suo vieläi raunioiden siimekset,
Jos soitintansa sormielee paimen.
Ei rakentajaa tunne yksikään,
Mut templin valoisata korkeutta
Ken silmät kohottavi näkemään,
Myös hänet näkee ilmielävänä,
Ja templin harja haastaa riemustaan.
Kuin vanha tuttu mullekin on hän,
Jon muodon kaukaa muista erotan.
Kuin veikko, leikkikumppal’, ystävän’.


Lähde: Kaikuja Skandinaviasta: suomennoksia Skandinavian nykyisimmästä lyyrillisestä runoudesta. 1894. Toimittanut Reinhold Roine. Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa, n:o 20. Werner Söderström, Porvoo.